(Go: >> BACK << -|- >> HOME <<)
Wikipedia

Sigmund Freud

itävaltalainen lääkäri ja tutkija

Sigmund Freud (/ˈfroit/, saks. [ˈziːkmʊnt ˈfʁɔʏ̯t]; alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä. Sitä kautta hänellä on ollut suuri vaikutus koko psykologian alalla, ja psykoanalyysi on vaikuttanut monien eri psykoterapian muotojen kehitykseen. Freudin vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin on ollut huomattava.[1]

Sigmund Freud
Freud vuonna 1920.
Freud vuonna 1920.
Henkilötiedot
Koko nimi Sigismund Schlomo Freud
Syntynyt6. toukokuuta 1856
Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta (nykyään Příbor, Tšekki)
Kuollut23. syyskuuta 1939 (83 vuotta)
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kansalaisuus itävaltalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Wienin yliopisto
Oppilaat Alfred Adler ja Henri Flournoy
Tutkimusalue neurologia, psykoterapia
Tunnetut työt Unien tulkinta (1900), Johdatus psykoanalyysiin (1917, 1932)
Palkinnot Goethe-palkinto (1930)
Royal Societyn kirjeenvaihtajajäsen (1936)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Elämä

muokkaa
Pääartikkeli: Sigmund Freudin elämäkerta

Nuoruus ja opiskelu

muokkaa

Sigismund Schlomo Freud syntyi Määrissä Freibergin (nykyinen Příbor) pikkukaupungissa, joka nykyään sijaitsee Tšekin tasavallassa. Isä Jacob Freud oli kauppias, ja perhe oli maallistuneita saksankielisiä juutalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan itävaltalaisiin.[2] Freudit muuttivat vuonna 1859 Leipzigiin ja vuonna 1860 Wieniin. Perhe eli niukoissa oloissa, mutta Sigismund osoittautui lahjakkaaksi ja lukuhaluiseksi koululaiseksi.

Itävalta-Unkarin juutalaisvastaisuus alkoi hellittää otettaan 1870-luvulla, ja juutalaistenkin oli mahdollista tavoitella korkeaa yhteiskunnallista asemaa.[3] Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1873 Sigismund aloitti lakiopinnot Wienin yliopistossa ajatellen poliittista uraa mutta siirtyi pian opiskelemaan luonnontiedettä ja ennen kaikkea lääketiedettä. Näihin aikoihin hän lyhensi etunimensä Sigmundiksi. Freud valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1881.[4]

Freud erikoistui neurologiksi. Freud oli kiinnostunut muistakin aineista kuin vain lääketieteestä ja seurasi muun muassa Brentanon filosofianluentoja. Hän haaveili tutkijanurasta ja työskenteli fysiologian laboratoriossa kesään 1882 asti, kunnes otti viran Wienin kaupunginsairaalassa. Syyt olivat taloudelliset: Freud oli kihlautunut, ja kodin perustaminen edellytti riittäviä tuloja, jotka vain yksityisvastaanotto voisi tarjota. Vastaanoton perustaminen puolestaan edellytti kliinistä kokemusta.[5]

Aatehistoriallista taustaa

muokkaa
 
Wienin yliopisto noin vuonna 1900.

Freud arvosti järki- ja kokemusperäisyyttä: positivistit olivat Wienissä vallassa hänen opiskeluaikanaan. Tutkimusihanteena oli fysikaalis-matemaattinen menetelmä.[6] Yksityiselämässään hän irrottautui juutalaisesta uskonnosta – mutta halusi säilyttää juutalaisen identiteettinsä[2] – ja tutkijana teologisista ennakkokäsityksistä. Hän sai voimakkaita vaikutteita opettajaltaan fysiologi Ernst Brückeltä, joka kuului Hermann Helmholtzin koulukuntaan. Brücke opetti, että kaikki luonnonilmiöt ovat liikeilmiöitä, ja Freud koetti pitkään selittää psyykkisiä tapahtumia fysiologisin syin. Elämänsä loppuun asti Freud oli sitä mieltä, että psykoanalyysi ”voi siis yhtyä tieteen yleiskatsomukseen” ja että psykoanalyysi on luonnontiede.[7]

Freudin opiskeluaikana psykiatrisia sairauksia pidettiin fysiologisina rappeutumisilmiöinä, joihin joillakuilla ihmisillä on tavallista voimakkaampi perinnöllinen taipumus. Ulkoiset seikat korkeintaan laukaisevat fysiologisen tapahtumasarjan, joka on varsinainen sairaus. Freudin myöhäisessä ajattelussa näkyy vain vähäisiä jäänteitä tästä suhtautumistavasta, ja hän tähdensi paitsi perinnöllisiä seikkoja myös elämänkohtaloa.[8] Psykosomaattisuuden ymmärtämisessä Freud omaksui vaikutteita antiikin kreikkalaisilta, joiden mukaan mieltä ja ruumista ei voida erottaa toisistaan.[9]

Psykoanalyysin taustalla vaikuttivat myös romanttiset virikkeet. Freud luki nuorena muun muassa Friedrich Schellingin teoksia ja omaksui ilmeisesti tältä käsityksen, että luonto koostuu keskenään taistelevista vastakkaisista perusvoimista (dualismi). Romantiikan runoilijat, kuten J. W. von Goethe ja Friedrich Schiller, antoivat yllykkeen unien tutkimiseen, ja tiedostumattomaan sielunelämään olivat viitanneet sellaiset filosofit kuin Arthur Schopenhauer – jota Freud tosin alkoi lukea vasta vuoden 1919 paikkeilla – ja Friedrich Nietzsche. Myös empaattinen tutkimusasenne – joka ei kenties luonnehtinut niinkään Freudin omaa työskentelytapaa kuin muita varhaisia analyytikkoja – ja kiinnostus arkisiin asioihin olivat juuri romantiikan perua.[10]

Lääkärinuran alku ja opintomatkat

muokkaa
 
Ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot opetti Freudia 1880-luvulla. André Brouillet’n maalaus vuodelta 1887.

Freud työskenteli Wienin kaupunginsairaalassa kolme vuotta. Kirurgian osastolla hän tutki kokaiinin käyttöä puudutusaineena, ja hän oli innostunut kokaiinin parantavista ja piristävistä vaikutuksista. Vuosina 1884–87 Freud itse kokeili kokaiinia ja totesi sen auttavan masennuskohtauksiinsa.[11] Freud tutki muun muassa kokaiinin vaikutusta ruumiinvoimaan ja reaktiokykyyn ja suositti sitä avuksi morfinistien vieroitushoitoon. Freud julkaisi vuonna 1884 huomiota herättäneen artikkelin ”Kokaiinista”, ja mainitsi siinä myös kokaiinin puudutusvaikutuksesta. Freudin kollega, silmälääkäri Karl Koller tuli sen jälkeen ajatelleeksi, että kokaiinia voitaisiin käyttää silmän puuduttamiseen, suoritti kokeiluja ja julkisti havaintonsa syyskuussa 1884. Freud ja varsinkin Koller saivat tämän jälkeen maailmanlaajuista kuuluisuutta. Freud vaikutti osaltaan siihen, että kokaiinia alettiin käyttää paikallispuudutteena – ensin silmälääketieteessä, sitten muussakin pikkukirurgiassa.[12] Sittemmin Freudin kuitenkin valtasi epäilys, että tähän ”psyykenlääkkeeseen” liittyy myös vakavia haittavaikutuksia. Vuoden 1887 jälkeen hän luopui aiemmista käsityksistään ja myöhemmin katui virheelliseksi osoittautunutta oletustaan kokaiiniin hyödyllisyydestä.[13]

Vuonna 1885 Freudille myönnettiin matka-apurahaa Pariisiin neurologi Jean-Martin Charcot’n oppiin tutkimaan lasten aivohalvauksia ja afasiaa. Hysteriapotilaita tutkineen Charcot’n vaikutus veti Freudia neurologiasta psykologiaan. Erityisesti hypnoottisen suggestion käyttö teki Freudiin vaikutuksen. Palattuaan Wieniin Freud ryhtyi levittämään tietoa Charcot’n tutkimuksista muun muassa kääntämällä saksaksi tämän luentoja. Charcot’n ohella hypnoottista suggestiota tutki Ranskassa niin sanottu Nancyn koulukunta, johon kuuluivat Ambroise Liébeault ja Hippolyte Bernheim. Freud tutustui tämänkin koulukunnan näkemyksiin, käänsi saksaksi Bernheimin kirjan ja teki opintomatkan Nancyyn vuonna 1889.

Oma vastaanotto

muokkaa

Pariisin-matkansa jälkeen Freud aloitti yksityisvastaanoton. Kaupunginsairaalan lääkärit lähettivät hänelle hermotautipotilaita, ja hän jatkoi työskentelyä Theodor Meynertin aivoanatomian laboratoriossa. Hän jatkoi hypnoottisen suggestion käyttöä mutta kokeili potilaiden hoitoon Wilhelm H. Erbin sähköhoitolaitetta, jolla neurasteniapotilaita oli yleensä hoidettu. Hän alkoi kuitenkin pitää ”sähköhoidon” vaikutusta suggestion tuloksena.[14]

Pitkän kihlauksen jälkeen Freud avioitui Martha Bernaysin kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja nuorimmasta tyttärestä Anna Freudista tuli psykoanalyytikko ja isänsä työn jatkaja[15].

Freud kehitteli omaa psykologista teoriaansa käyttäen avuksi potilasaineistoaan. Freud käytti uusia käsitteitä ja oletuksia, kuten tiedostumatonta psyykkisen toiminnan vaikuttajana.[16] Tuohon aikaan vallinneen käsityksen mukaan psyykkiset tapahtumat johtuivat fyysisistä syistä. Erityisen kumoukselliselta vaikutti Freudin ajatus, että seksuaaliset ristiriidat vaikuttaisivat neuroosien syntyyn.

Virikkeitä ajattelulleen Freud sai kirjeenvaihdosta berliiniläisen lääkärin Wilhelm Fliessin kanssa 1887–1904.[17] Fliessistä tuli Freudille tärkeä tukija, sillä Wienissä Freudin ajatuksiin suhtauduttiin pitkään melko karsaasti eikä hän saanut asemaa Wienin yliopistosta.

Psykoanalyysin alku

muokkaa

Opettajansa ja tukijansa Josef Breuerin kanssa Freud valmisteli 1890-luvulla tutkielmaa Tutkielmia hysteriasta (1895), jossa kuvattiin Breuerin ja Freudin hoitamia naispotilaita. Psykoanalyysin katsotaan saaneen alkunsa tästä teoksesta. Kirjan varhaisin tapaus Breuerin potilas ”Anna O...” eli kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Bertha Pappenheim, on peräisin 1880-luvun alusta, ja tapauksen perusteella Freud piti Breueria psykoanalyysin todellisena isänä.[18] Breuer hoiti Pappenheimin ”vaikeaa hermostollista yskää” ja muita hysteerisinä pidettyjä oireita kuten halvausta ja harhanäkyjä. Breuerin kirjasta saa sen vaikutelman, että ”katharsis-menetelmä” oli Pappenheimin ansiota. Breurerin mukaan Pappenheim kertoi hänelle ”itseaiheutetun hypnoosin” vallassa tarinoita, jotka helpottivat hänen oireitaan väliaikaisesti. Hoitomenetelmää voi nimittää katarttiseksi, sillä potilas pystyi kohtaamaan voimakkaita tunteita ja muistoja, joita hän ei kyennyt valvetilassa käsittelemään. Sen jälkeen Breuer alkoi hypnotisoida potilastaan ja havaitsi, että tämä pystyi hypnoosissa palauttamaan oireensa tilanteeseen, jota he pitivät oireen alkusyynä. Tämä tuki oletusta, että hysteeriset oireet palautuvat elämäntapahtumiin eivätkä niinkään fyysisiin syihin. Breuerin mukaan Pappenheimin oireet tulivat näin ”pois kerrotuiksi” tai ”pois puhutuiksi”.[19] Hoitosuhteeseen ilmaantui kuitenkin voimakas ”eroottinen tunteensiirto”, joka pelästytti Breuerin lopettamaan hoidon.[20]

 
Bertha Pappenheim alias ”Anna O...” 22-vuotiaana.

Vajavaisuudestaan huolimatta Pappenheimin hoitoa on pidetty psykoanalyysin ”kantatapahtumana”.[21][22] Nykyisten psykoanalyytikkojen mittapuiden mukaan monet varhaiset analyysit olivat virheellisiä, liian lyhyitä eikä potilaan patologian vakavuutta ymmärretty täydellisesti. Freud ja Breurer väittivät kirjassaan Tutkielmia hysteriasta[23], että Pappenheim olisi parantunut psykoanalyysin avulla. Väite ei pitänut paikkaansa, vaan potilas meni lopulta niin huonoon kuntoon, että joutui kuukausiksi sairaalahoitoon[24].

Pariisin-matkansa jälkeen Freud oli ryhtynyt käyttämään hypnoosia neuroosipotilaiden hoitoon. Kokemus ohjasi hänet kuitenkin vähitellen luopumaan hypnoosista ja keskittymään potilaiden kuuntelemiseen. Tämä johti ”vapaiden mielijohteiden menetelmään”. Freud vaati potilaita kertomaan kaiken, mitä näiden mielessä liikkui.[25] On väitetty, että taustalla oli osin välttämättömyys: käyttämällä omaa menetelmää Freud saattoi peittää puutteensa hypnotisoijana.[15] Potilaan oli työstettävä kertomuksissa paljastuneita epämieluisia muistoja ja saatettava ne hyväksytyksi osaksi ajatusmaailmaa.[25]

Freudin varhaiseen hoitotekniikkaan kuuluivat potilaan havainnointi ja tulkinta sekä potilaan harjoittama vapaa mieleenjohtumien kertominen sekä muistumien työstäminen.[26] Menettelytavat olivat kuitenkin haparoivia, ja Freudin ”terapeuttinen raivo” teki hänestä enemmänkin manipuloijan kuin kuuntelijan.[27] Potilas oli hänelle väline: hän kyllä kuunteli potilaita, mutta hän koputteli heitä kuin sisätautilääkäri ja kuunteli, mitä kaiku vastasi.[28]

Viettelyteoria

muokkaa

Tutkielmia hysteriasta sai Itävallassa varsin nuivan vastaanoton, ja kun Freud esitelmöi huhtikuussa 1896 psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä neuroosien seksuaalisesta etiologiasta ja esitteli niin kutsutun viettelyteorian, jonka mukaan neuroosien taustalla on aina todellista seksuaalista hyväksikäyttöä, hänen näkemyksensä torjuttiin. Tästä teoriasta hän luopui jo seuraavana vuonna mutta julkisti käsityksensä vasta vuonna 1905.[29] Oli varsin ratkaisevaa, että Freud luopui viettelyteoriasta: nyt hän saattoi olettaa, että mielikuvituksen tuotteet vaikuttivat sielunelämässä yhtä voimakkaasti kuin todellisetkin tapahtumat.

Jotkut tutkijat, kuten Jeffrey Masson[30] ja Alice Miller,[31] ovat arvostelleet Freudia viettelyteorian hylkäämisestä: heidän mukaansa Freud antoi periksi halutessaan päästä vanhoillisten lääkäripiirien suosioon ja kielsi kokonaan sen, että lapsia käytettäisiin hyväksi. Freud ei kuitenkaan luopunut erikoisten teorioiden esittelystä myöhemminkään (esimerkiksi kuolemanvietti). Hän oli myös hyvin selvillä siitä, että lapsia tosiasiallisesti käytetään hyväksi.[32]

Neuroosien taustaa

muokkaa

Neuroosien seksuaalista etiologiaa pidetään Freudin keksintönä, mutta hän itse kertoi saaneensa innoituksen kolmelta tutkijalta, jotka eivät kernaasti tunnustaneet kunniaa omakseen: Josef Breuer, J.-M. Charcot ja Rudolf Chrobak. Nämä olivat aikaisemmin eri yhteyksissä maininneet nuorelle neurologille Freudille ”alkovien salaisuudet”, ja Freud itse oli kunnon porvarina torjunut tuollaiset ajatukset.[33] Kliininen aineisto sai Freudin vakuuttumaan tuollaisesta teoriasta, mutta Breuerin, Charcot’n ja Chrobakin irralliset kokkapuheet palasivat hänen muistiinsa vasta myöhemmin. Freud lähti taistelemaan julkisesti teorian puolesta, jota sovinnaiset lääkärit eivät halunneet esittää julkisesti. Kokemukset juutalaisvastaisuudesta olivat valmistaneet Freudia tiettyyn itsenäisyyteen:

”Alkaessani 1873 opiskella yliopistossa koin heti alkuun muutamia tuntuvia pettymyksiä. Pahin oli kohtaamani vaatimus, että minun pitäisi tuntea itseni alempiarvoiseksi ja kansakuntaan kuulumattomaksi, koska olin juutalainen. – – yksi myöhempään nähden tärkeä seuraus tästä yliopistossa saamastani ensivaikutelmasta oli, kun niin varhain tuli osakseni olla oppositiossa ja ’taajan enemmistön’ pannaanjulistamana. Se valmisteli tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen.”[34]

Ensimmäiset kirjat

muokkaa

Psykoanalyysin keskeisiin tapahtumiin kuuluivat myös Freudin itseanalyysi ja unien tulkinta. Jouduttuaan erilaisten neuroottisten ongelmien vaivaamaksi Freud pyrki 1890-luvulla perusteelliseen itsetutkisteluun ja tunteidensa jatkuvaan kirjaamiseen.[35] Freud analysoi itseään vapaiden mieleenjohtumien menetelmällä ja käytti aineistona pääasiassa uniaan.[36] Tässä Freud katsoi päässeensä yhä lähemmin perille unien vaikutuksesta ja toiminnasta, ja 1890-luvun lopulla hän laati laajan tutkielman Unien tulkinta, joka julkaistiin marraskuussa 1899 (nimiösivullaan vuosiluku 1900).

Ensi alkuun Unien tulkinnan vastaanotto oli laimea eikä kirjaa myyty paljonkaan. Freudin aiheenvalinta vaikutti omituiselta, sillä unia pidettiin toisarvoisina. Yhtä eriskummallisilta tuntuivat kaksi seuraavaa teosta, joissa tarkasteltiin virhesuorituksia eli ”freudilaisia lipsahduksia” ja vitsejä: Arkielämämme psykopatologiaa (1901) ja Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan (1905). Näissä kolmessa kirjassa Freudin huomio kohdistuu arkisiin ja tahattomiin elämänilmiöihin. ”Tarkoituksenihan on kerätä ja tieteellisesti arvostella jokapäiväisiä asioita.”[37] Unien tulkinnassa Freud esitti, että uni on (tukahdutetun, torjutun) toiveen (verhoutunut) toteuma. Arkielämämme psykopatologiaa keskittyi osoittamaan virhesuoritusten mielekkyyttä, jota torjunta estää ihmisiä havaitsemasta. Vitsi-kirjassa Freud esitti, että vitsin tuottama mielihyvä perustuu psyykkisen energian säästymiseen.

Seuraava tärkeä julkaisu oli Freudin Kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaa, jonka hän julkaisi vuonna 1905 ja jonka täydentämistä hän jatkoi vuoteen 1925 asti.[38] Tutkielmat käsittelivät seksuaalisia poikkeavuuksia, lapsen seksuaalisuutta ja murrosiän psykoseksuaalista kehitystä ja koettivat järjestää niitä kokonaisuudeksi, jossa tiedostumattomilla seikoilla on osansa. Freudin esittämät seikat eivät taaskaan olleet hänen omia löytöjään, mutta uutta olivat yhteys, johon havainnot asetettiin, kokonaisuus, joka niistä muodostui, ja selitys, joka niille esitettiin.

Tärkeää edistysaskelta psykoanalyyttisen teorian kehitykselle merkitsi 1910-luvun alussa ilmestynyt Freudin menetelmäopillinen artikkelisarja, jossa vakiinnutettiin klassisen freudilaisen analyysin menettelytavat (muun muassa artikkelit ”Tunteensiirron dynamiikasta”, 1912; ”Hoidon aloittaminen”, 1913).

Psykoanalyyttisen liikkeen alku

muokkaa

Vuodesta 1902 alkaen Freudin luo kokoontui nuoria wieniläisiä lääkäreitä keskustelemaan psykoanalyysista ja opiskelemaan sitä. Näistä ”keskiviikkotapaamisista” syntyi vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys. Aluksi jäseniä oli viisi, vuonna 1906 seitsemäntoista. Vuosien varrella kokouksien ilmapiiri alkoi muuttua kärjistyneeksi, ja Freud alkoi kaivata tukijoita Itävallan ulkopuolelta. Vuoden 1908 alkupuolella Max Graf totesi: ”Me emme enää ole se veljeskunta, jonka me kerran muodostimme.”[39]

 
Ryhmäkuva Clarkin yliopiston edustalla 1909. Edessä: Sigmund Freud, G. Stanley Hall, Carl Jung. Takana: Abraham A. Brill, Ernest Jones, Sándor Ferenczi.

Psykoanalyysin kansainvälistyminen alkoi vuonna 1907, kun Freudin luona alkoi vierailla sveitsiläisiä psykiatreja, muun muassa Carl Gustav Jung. Vuonna 1909 alkoi ilmestyä ensimmäinen psykoanalyyttinen aikakausjulkaisu. Vuonna 1909 Freud ja Jung kutsuttiin Yhdysvaltoihin esitelmöimään saksaksi.

Freud solmi Yhdysvaltain-matkalla muutamia tärkeitä ystävyyssuhteita (muun muassa James Putnamiin), jotka auttoivat psykoanalyysin kansainvälistä leviämistä. Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (Internationale Psychoanalytische Vereinigung, IPV) perustettiin vuonna 1910 ja Jung valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

1900-luvun ensikymmenellä psykoanalyyttiseen liikkeeseen tuli mukaan muutamia tärkeitä tutkijoita, joista tuli psykoanalyysin edistäjiä, sekä toisia, jotka pian ajautuivat ristiriitaan liikkeen – toisin sanoen Freudin – kanssa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lääkärit Max Eitingon ja Karl Abraham Berliinistä, Ernest Jones Lontoosta sekä Sándor Ferenczi Budapestistä. Yksikään heistä ei toiminut Wienissä.

Carl G. Jung, Eugen Bleuler, Alfred Adler ja Wilhelm Stekel ajautuivat muutamassa vuodessa erimielisyyksiin Freudin kanssa ja erosivat psykoanalyyttisesta liikkeestä vastavuoroisten syytösten lennellessä. Varsinkin Jungin erottaminen osoittautui Freudille tuskalliseksi, koska hän oli kaavaillut Jungista työnsä jatkajaa.[40]

Myös Otto Rank, yksi Freudin luottohenkilöistä, erosi psykoanalyyttisesta liikkeestä. Rankin mukaan syntymätrauma oli ihmisen henkilöhistoriaa hallitseva seikka. Freud arvosteli Rankin teoriaa muun muassa artikkelissaan ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” vuonna 1937. Rankin ajatukset saivat Amerikassa kiinnostuneempaa vastakaikua osakseen kuin Euroopassa, varsinkin kun Rank esitteli omia teorioitaan Freudin ajatuksina.[41]

Psykoanalyysin yhteiskunnallista soveltamista tavoitteli Wilhelm Reich, joka koetti yhdistää psykoanalyysia marxilaisuuteen. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan saanut tukea muilta psykoanalyytikoilta, ja hänet erotettiin IPV:stä vuonna 1934.[42]

Tapauskertomuksia ja kulttuurin analyysia

muokkaa
 
Freudin potilassohva Sigmund Freud -museossa Lontoossa.

Vuosien 1900 ja 1910 välillä Freud suoritti muutaman analyysin, jotka ovat saavuttaneet psykoanalyysissa klassisen aseman, koska hän julkaisi tapauskertomukset. Ensimmäinen ”kanta-analyysi” oli ”Doran” epäonnistunut terapia, joka johti analyysitekniikan kehittämiseen. ”Pikku Hansin” analyysin katsottiin havainnollistaneen, kuinka oidipaaliset ristiriidat ilmenivät viisivuotiaassa pikkupojassa. ”Rottamiehen” analyysin katsottiin antavan tietoa pakkoneuroosien etiologiasta. Freudin tapauskertomukset toivat psykoanalyysille uusia kannattajia, sillä kertomukset oli laadittu sujuvasti ja kaunokirjalliseen tyyliin ja Freud osasi ennakoida arvostelevat vastaväitteet ja näin kääntää lukijan puolelleen. Kirjallisina esikuvina tai vertauskohtina voi nähdä Henrik Ibsenin, Arthur Schnitzlerin, Franz Kafkan tai Lev Tolstoin kertomukset.[43]

Analyysipotilaiden ohella Freud ja muutkin psykoanalyytikot koettivat analysoida myös historiallisia ihmisiä: tunnetuiksi tulivat Freudin kirjoitukset Leonardo da Vincistä[44] ja Daniel Paul Schreberistä.[45] Näitä tutkielmia on kuitenkin pidetty spekulatiivisina ja niistä puuttuu varsinaiseen psykoanalyysiin kuuluva vastakaiku.[46] Artikkelien vakuuttavuutta heikentävät myös niiden lähtökohtavirheet: Leonardo-artikkeli perustuu käännösvirheeseen, ja Schreber-artikkelissa sekoitetaan homoseksuaalisuus ja transsukupuolisuus.

Psykoanalyysi alkoi laajentua kulttuurintutkimuksen alalle, ja vuonna 1912 Otto Rank ja Hanns Sachs perustivat Imago-aikakauskirjan. Tunnettuihin analyyseihin kuuluu muun muassa Freudin artikkeli ”Michelangelon Mooses”[47] ja hänen ”unianalyysinsa” Wilhelm Jensenin pienoisromaanista Gradiva.[48] Taiteen psykoanalyysia vaivasi kuitenkin tietty pinnallisuus. Tutkimus keskittyi aiheistoon, ja ”ammattitaito, muoto ja tyyli” jäivät käytännössä koskematta.[49]

Imago-lehdessä julkaistiin muun muassa Freudin Toteemi ja tabu neljänä esseenä. Teos käsittelee uskontotieteen ja sosiaalipsykologian kysymyksiä. Freud ei kuitenkaan tehnyt kenttätyötä vaan kehitteli teorioitaan kirjoituspöydän ääressä käyttäen lähdeteoksia, joihin sisältyi jo ilmeisiä tulkintoja ja joiden todenmukaisuus oli muutenkin kiistanalaista.[50]

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti psykoanalyytikkojen toimintaa: vihollisuuksien takia itävaltalaisten ja saksalaisten yhteydet esimerkiksi Englantiin katkesivat, useat analyytikot joutuivat sotapalvelukseen ja Freudin vastaanotolle ei riittänyt potilaita. Lisäksi psykoanalyyttinen liike oli juuri jakautunut Jungin ja Adlerin lähdettyä omille teilleen. Jo ennen sotaa Freud oli laatinut teoreettisia artikkeleita, joissa hän pyrki esittämään psykoanalyysin perusteita ja erottamaan sitä esimerkiksi Carl G. Jungin ”analyyttisesta psykologiasta”. Sodan aikana hän laati viisi julkaistua artikkelia psykoanalyysin filosofiasta.[51]

Spekulatiivista asennetta jatkaa Freudin tutkielma Mielihyväperiaatteen tuolla puolen (1920), jossa esitellään mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen yhteisvaikutus sekä puolustetaan kuolemanvietin teoriaa.[52] Freudin mukaan eliöissä vaikuttaa erityinen kuolemanvietti, joka pyrkii palauttamaan eliön elottomaan tilaan. Harvat psykoanalyytikot – näiden joukossa Melanie Klein seuraajineen – ovat omaksuneet Freudin ajattelua tältä osin. Vain aggressiovietin teoria on löytänyt kannattajia.

Peruskäsitteet vakiintuvat

muokkaa
 
Psykoanalyytikkoja vuonna 1922. Vasemmalta oikealle: Otto Rank, Sigmund Freud, Karl Abraham, Max Eitingon, Sándor Ferenczi, Ernest Jones ja Hanns Sachs.

Psykoanalyyttinen teoria alkoi saada nykyisin tunnetun hahmonsa 1920-luvulla, kun Freud julkaisi kirjat Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) ja Minä ja ”se” (1923). Näissä esitellään useita psykoanalyysin peruskäsitteitä, kuten kohteenvalinta, samastuminen ja yliminä (superego, das Über-Ich). Joukkopsykologian ja egoanalyysin aiheena on joukkokäyttäytymisen psykologia, taustana ensimmäiseen maailmansodan järjettömyys. Kirjassa Minä ja ”se” tarkistetaan teoriaa mielen rakenteesta: vaikka psykoanalyysin mukaan kaikki torjuttu onkin tiedostumatonta, ei kaikki tiedostumaton ole torjuttua vaan myös osa minästä on tiedostumaton. Freudin mukaan minä (ego) on osa viettipohjaa (”se”, id) eikä sillä ole käytettävissään omaa energiaa.[53] Minäpsykologiaksi nimitetty koulukunta (Anna Freud, Heinz Hartmann ynnä muut) ei ole seurannut tässä viettipohjapsykologiaa vaan on myöntänyt minälle omaa energiaa. Freudille minä oli surkea olio, joka joutuu palvelemaan kolmea herraa: ulkomaailmaa, viettipohjan libidoa ja yliminän ankaruutta.

1920-luvulla psykoanalyysi alkoi levitä yhä laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Psykoanalyysi henkilöityi Freudiin, ja psykoanalyyttiset käsitykset levisivät pinnallisessa ja yksinkertaistetussa muodossa.[54]

Useimmat varhaisista psykoanalyytikoista olivat koulutukseltaan lääkäreitä, mutta joukossa oli myös maallikoita, kuten kirjallisuudentutkija Theodor Reik. Tämän amerikkalainen potilas teki Wienissä vuonna 1925 rikosilmoituksen, koska Reik oli hänen mukaansa syyllistynyt puoskarointiin eli oikeudettomaan lääkärintoimen harjoittamiseen. Oikeuskiistan jatkuessa Freud julkaisi vuonna 1926 kiistakirjan Maallikkoanalyysin kysymys ja asettui puolustamaan maallikoiden oikeutta psykoanalyysin harjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan saanut kantaansa hyväksytyksi psykoanalyytikoiden parissa, vaan näiden enemmistö asettui vastustamaan ei-lääkäreiden analyytikonoikeuksia. Freud esitti psykoanalyysin itsenäisenä tieteenä, jonka ei tulisi joutua lääketieteen ”nielaisemaksi”.[55]

Freud palasi uskonnon ja yhteiskunnan kysymyksiin kirjoissaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus (1927) ja Ahdistava kulttuurimme (1930). Edellinen teos suhtautuu valistusajan hengessä kielteisesti uskontoihin ja esittää, että uskonnot vastaavat avuttomuuden kokemuksiin, jotka juontuvat lapsuudesta. Jälkimmäinen teos sisältää politiikan psykoanalyyttisen teorian: yhteiskuntaelämä on kompromissimuodoste eikä siihen ole ratkaisua, vaan se tuottaa väistämättä tyytymättömyyttä ja ahdistusta.

Freudin työkykyä uhkasi suusyöpä, jota operoitiin ensimmäisen kerran 1923. Osa Freudin yläleuasta jouduttiin poistamaan. Leukaan soviteltiin useita proteeseja, mutta Freudin puhekyky ei ollut leikkausten jälkeen ennallaan. Anna Freud toimikin loppuvuosina usein julkisissa puhetilaisuuksissa isänsä sijaisena.

Uran loppuvaiheet

muokkaa
 
Sigmund Freudin tuhkauurna Golders Green Crematoriumissa Lontoossa.

Freud julkaisi 1930-luvulla viimeiset merkittävät teoreettiset kirjoituksensa. Niihin kuuluivat uusi johdantoluentojen sarja vuonna 1932 (Johdatus psykoanalyysiin)[56] sekä esseet ”Konstruktiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” viisi vuotta myöhemmin.[57] Näissä julkaisuissa Freud viimeisteli niin sanotun klassisen analyysin teoriaa ja käytäntöä.

1930-luvun alussa fasistiset juutalaisvastaiset liikkeet alkoivat voimistua. Freudin teoksia oli mukana toukokuun 1933 suurissa kirjarovioissa. Juutalaiset psykoanalyytikot joutuivat lähtemään Saksasta ja siirtymään lähinnä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, mutta Freud ei jaksanut uskoa, että Itävalta joutuisi natsien hallintaan.

Viimeisessä kirjassaan Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto (1939) Freud tarkastelee spekulatiivisesti Raamatun Mooseksen hahmoa. Freud oli omaksunut ajatuksen, että Mooses oli todellisuudessa egyptiläinen aatelinen. Hän itse nimitti kiistanalaista kirjaansa ”eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi”.

Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938, ja tämä johti välittömästi spontaaneihin juutalaisvainoihin. Pitkään epäröityään Freud suostui lähtemään maanpakoon. Ulkomaalaiset tukijat ryhtyivät Marie Bonaparten ja Ernest Jonesin johdolla auttamaan Freudin perhettä pois maasta. Anna Freud pidätettiin, ja hän oli joutua keskitysleirille.

Marie Bonaparte kuului Bonaparten aatelis-ja kuningassukuun ja oli naimisissa Kreikan kuninkaan Yrjö I:n pojan kanssa. Marie Bonapartella oli vaikutusvaltaa, joten hän pystyi hankkimaan Freudille sekä tämän perheelle passin ja viisumin. Freud matkusti perheineen Ranskaan 4. heinäkuuta vuonna 1938. Sieltä matka jatkui Pariisiin kautta Lontooseen, ja Freud pääsi ”kuolemaan vapaudessa”. Lontoossa hän lakkautti vastaanottonsa, jonka oli perustanut huhtikuussa 1886. Syövästään huolimatta hän viimeisteli Mooses-kirjan painatuskuntoon ja ryhtyi saman tien valmistelemaan teosta Psykoanalyysin suuntaviivoja,[58] jonka oli määrä esittää psykoanalyysin keskeiset perusteet. Vaikka kirja jäi Freudilta kesken, se sisältää yhteenvedon hänen käsityksistään ja ennakoi analyysitekniikan muutoksia. Syyskuussa 1939 syövästä kärsinyt Freud vetosi lääkäriystävänsä Max Schurin lupaukseen, ja tämä avusti Freudia päättämään elämänsä morfiinin avulla.[59] Freudin tuhkat on haudattu Lontoossa sijaitsevaan Golders Green Crematoriumiin.

Koko elämänsä ajan Freud kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Julkisuuteen on toimitettu kirjeenvaihto muun muassa nuoruudenystävän Eduard Silbersteinin kanssa, kollega Wilhelm Fliessille kirjoitetut kirjeet, kirjeenvaihto Anna Freudin, Karl Abrahamin, Oscar Pfisterin, Sándor Ferenczin, Albert Einsteinin, Carl Jungin, Arnold Zweigin, Ludwig Binswangerin, Georg Groddeckin ja Edoardo Weissin kanssa.

Teoria

muokkaa

Freud loi psykoanalyysin teorian, jonka keskeinen sovellus on psykoanalyyttinen psykoterapia. Freud uskoi, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilön nykyiseen käyttäytymiseen tiedostamatta. Freud kehitti tiedostumattoman käsitettä ja pyrki nojautumaan kliinisiin havaintoihin. Tiedostumattomat prosessit vaikuttavat muun muassa unien kautta. Freud uskoi, että tulkitsemalla unia oikealla, psykologisella tavalla, voisi ymmärtää paremmin ihmisten käyttäytymistä. Freud kirjoitti aiheesta kuuluisan teoksen Unien tulkinta.

Freud uskoi myös seksuaalisuuden olevan erittäin tärkeä vaikuttava tekijä ihmisen mielessä. Hän kehitti teorian oidipuskompleksista, jonka mukaan pojat tuntevat vetoa äitiinsä ja kateutta isäänsä kohtaan. Vastaavasti teorian mukaan tytöt rakastuvat isäänsä ja kilpailevat äitinsä kanssa isän suosiosta. Tyttöjen oidipuskompleksille on erillinen termi elektrakompleksi, jonka teki tunnetuksi Freudin työtoveri Carl Gustav Jung. Nimet Oidipus ja Elektra tulevat antiikin kreikkalaisesta tarustosta. Sofokleen näytelmän Oidipus surmasi tietämättään isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.

Freud esitti myös teorian libidosta, seksuaalisesta vietistä, jolla on ratkaiseva merkitys ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Lisäksi hän kehitti menetelmän, jonka hän katsoi luoneen edellytykset tunteensiirrolle: kun potilas lepää sohvalla niin, että katsekontaktia ei synny, analyytikko voi tutkia potilaan tunteensiirtoa. Psykoanalyytikot kutsuvat psykoanalyysin yleisteoriaa Freudin ehdotuksen mukaisesti metapsykologiaksi[60].

Käsitys uskonnosta

muokkaa
Pääartikkeli: Sigmund Freudin käsitys uskonnosta
 
Oscar Nemon: Sigmund Freudin patsas, 1971. Hampstead, Lontoo.

Freud oli ateisti. Freudin teorian mukaan uskonto oli verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen tarvitsee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois. Filosofeista nuori Freud mainitsi arvostavansa eniten ateisti Ludwig Feuerbachia. Franz Brentanolla oli voimakas mutta ohimenevä teistinen vaikutus.[61] Friedrich Nietzscheä Freud kielsi lukeneensa nuorena, mutta tästä on eriäviä käsityksiä.[62] Ateismistaan huolimatta Freud oli ylpeä juutalaisuudestaan eikä koskaan yrittänyt kätkeä sitä: ”Vanhempani olivat juutalaisia, minä myös olen pysynyt juutalaisena”,[63] hän kirjoitti omaelämäkerrassaan vuonna 1925.

Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.[64][65] Kirjassaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus hän piti uskontoa ihmismielen puolustuskeinona pelottavia luonnonilmiöitä, sairautta ja kuolemaa vastaan.[66]

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. ”Uskonto olisi siis yleisinhimillinen pakkoneuroosi”, ja lapsuusneuroosin tavoin se juontuisi oidipuskompleksista, isäsuhteesta,[67] ja siitä päästäisiin eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[64]

Katso myös

muokkaa

Teoksia

muokkaa

Monografioita

muokkaa

Kokoomateoksia

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Alanen, Yrjö O.: Sigmund Freudin tie. Teoksessa Alanen, Yrjö O. & Tähkä, Veikko (toim.): Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia, s. 9–43. Espoo: Weilin + Göös, 1978. ISBN 951-35-1677-6.
  • Fine, Reuben: The History of Psychoanalysis. New Expanded Edition. Northvale: Jason Aronson, 1990 [1979]. ISBN 0-8264-0452-9. (englanniksi)
  • Freud, Sigmund: Briefe an Wilhelm Fließ 1887–1904. Ungekürzte Ausgabe. Herausgegeben von Jeffrey Moussaieff Masson. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag, 1986. ISBN 3-10-022802-2. (saksaksi)
  • Freud, Sigmund: Gesammelte Werke. Chronologisch geordnet, I–XVII. London: Imago Publishing, 1941–1952. (saksaksi)
  • Freud, Sigmund: Gesammelte Werke. Nachtragsband. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag, 1987. (saksaksi)
  • Gay, Peter: Freud. (Freud. A Life for Our Time, 1968.) Suomentanut Mirja Rutanen. Bibliografisen esseen ja huomautukset suomentanut Anna Rutanen. Helsingissä: Otava, 1990. ISBN 951-1-10685-6.
  • Lång, Markus: Sigmund Freud (1856–1939). Teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 241–286. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  • Sjögren, Lars: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. (Sigmund Freud. Mannen och verket, 1989.) Suomentanut Leena Nivala. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-17259-6.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Wertheimer, Michael: A Brief History of Psychology, s. 192. Fifth Edition. New York: Psychology Press, 2012. ISBN 978-1-84872-874-5. (englanniksi)
  2. ↑ a b Nurmela, Risto: Viktor Franklin juutalaisuuden merkitys logoterapialle (PDF) Ennen & nyt. 4/2002. Arkistoitu . Viitattu 21.7.2016.
  3. ↑ Gay 1990, s. 40.
  4. ↑ Gay 1990, s. 54.
  5. ↑ Gay 1990, s. 26–65; Sjögren 1991, s. 14–16.
  6. ↑ Sulloway, Frank J.: Freud, Biologist of the Mind. Beyond the Psychoanalytic Legend. London: André Deutsch, 1979. ISBN 0465025595. (englanniksi)
  7. ↑ Johdatus psykoanalyysiin, s. 569; vrt. myös Freud GW XII, s. 229.
  8. ↑ Esim. Freud, Sigmund: Analyysin päättyminen ja päättymättömyys. (Die endliche und die unendliche Analyse, 1937.) Suomentanut Markus Lång. Psykologia 3/2000 (35. vsk.), liite, s. 5–20.
  9. ↑ Rudnytsky, Peter L.: Freud and Oedipus. New York: Columbia University Press, 1987. ISBN 0-231-06352-0. (englanniksi); Fine 1990, s. 8–9.
  10. ↑ Ellenberger, Henri F.: The Discovery of the Unconscious. The History and Evolution of Dynamic Psychiatry. New York: Basic Books, 1970. ISBN 0-465-01672-3. (englanniksi)
    Lütkehaus, Ludger (toim.): Tiefenphilosophie. Texte zur Entdeckung des Unbewußten vor Freud. Hamburg: Europäische Verlagsanstalt, 1995. ISBN 3-434-46232-5. (saksaksi)
    Zentner, Marcel: Die Flucht ins Vergessen. Die Anfänge der Psychoanalyse Freuds bei Schopenhauer. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 1995. ISBN 3-534-12930-X. (saksaksi)
  11. ↑ Kokaiinista, s. 7–72.
  12. ↑ Ks. Albrecht Hirschmüllerin jälkisanat (s. 117–121) suomennosvalikoimassa Kokaiinista (2010).
  13. ↑ Sacks, Oliver: Awakenings, s. 323–324 (”Freud and Cocaine”). London: Picador, 1991. ISBN 0-330-32091-2. (englanniksi)
  14. ↑ Freud GW X, s. 46; Gay 1990, s. 79–86, 95.
  15. ↑ a b Ahokas, Marja: Sigmund Freud (1915 ja 1032): Johdatus psykoanalyysiin Sosiaalipsykologian klassikkojen esittelyjä. Helsingin yliopiston Avoin yliopisto. Viitattu 9.7.2024.
  16. ↑ Esim. Lång 2004, s. 271–278.
  17. ↑ Briefe an Wilhelm Fließ 1887–1904.
  18. ↑ Esim. Freud GW X, s. 44–46; Omaelämäkerrallinen tutkielma, s. 25.
  19. ↑ Breuer, Josef: Beobachtung I. Frl. Anna O... [1895]. Teoksessa Freud, Sigmund: Gesammelte Werke, Nachtragsband, s. 221–243, ks. sivut 233, 235, 240. Frankfurt a. M.: S. Fischer Verlag, 1987. (saksaksi)
  20. ↑ Gay 1990, s. 101.
  21. ↑ Esim. Webster, Richard: Why Freud Was Wrong. Sin, Science and Psychoanalysis, s. 103–135. London: HarperCollins, 1995. ISBN 0-00-255568-9. (englanniksi)
  22. ↑ Lång, Markus: Psykoanalyysi ja sen soveltaminen musiikintutkimukseen, s. 127–. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2004. ISBN 952-10-2197-7.
  23. ↑ Tutkielmia hysteriasta, s. 10.
  24. ↑ Ellenberger (1972). Lainattu teoksessa Todd Riniolo, When Good Thinking Goes Bad, Prometheus Books, 2008. (englanniksi)
  25. ↑ a b Sjögren 1991, s. 53–65.
  26. ↑ Gay 1990, s. 108.
  27. ↑ Sjögren 1991, s. 62.
  28. ↑ Cioffi, Frank: Wittgenstein on Freud and Frazer, s. 135. Cambridge: Cambridge University Press, 1998. 978-0-521-62624-8. (englanniksi)
  29. ↑ Seksuaaliteoria, s. 48.
  30. ↑ Masson, Jeffrey Moussaieff: Freud ja totuus. Taistelu viettelyteoriasta. (The Assault on Truth. Freud’s Suppression of the Seduction Theory, 1984.) Suomentanut Matti Kannosto. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2816-3.
  31. ↑ Miller, Alice: Älä huomaa. Muunnelmia paratiisiteemasta. (Du sollst nicht merken. Variationen über das Paradies-Thema, 1981.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13984-X.
  32. ↑ Gay 1990, s. 925; Robinson, Paul A.: Freud and His Critics, s. 101–178. Berkeley: University of California Press, 1993. ISBN 0-520-08029-7. (englanniksi)
  33. ↑ Freud GW X, s. 50–53; Gay 1990, s. 129–131.
  34. ↑ Omaelämäkerrallinen tutkielma, s. 9–10.
  35. ↑ Gay 1990, s. 136–137.
  36. ↑ Anzieu, Didier: L’Auto-analyse, son rôle dans la découverte de la psychanalyse par Freud. Sa fonction en psychanalyse. Diss. Paris: Presses Universitaires de France, 1959. (ranskaksi); Briefe an Wilhelm Fließ 1887–1904.
  37. ↑ Arkielämämme psykopatologiaa, s. 177.
  38. ↑ Seksuaaliteoria, s. 55–146.
  39. ↑ Gay 1990, s. 228. Suomennosta muutettu.
  40. ↑ Freudin kirjeenvaihto – jota ei ole vielä kokonaan julkaistu – paljastaa värikästä juonittelua ja politikointia. Ks. esim. Freud GW X, s. 91–113; Fine 1990, s. 77–88; Gay 1990, s. 252–307; Grosskurth, Phyllis: The Secret Ring. Freud’s Inner Circle and the Politics of Psychoanalysis. Reading: Addison-Wesley, 1991. ISBN 0-201-0-9037-6. (englanniksi).
  41. ↑ Gay 1990, s. 574–.
  42. ↑ Psykoanalyysin suhteesta marxilaisuuteen katso Fine 1990, s. 108–109, 446–449; Miller, Martin A.: Freud and the Bolsheviks. Psychoanalysis in Imperial Russia and the Soviet Union. New Haven (Conn.): Yale University Press, 1998. ISBN 0-300-06810-7. (englanniksi)
  43. ↑ Sjögren 1991, s. 157–158.
  44. ↑ Uni ja isänmurha, s. 99–175.
  45. ↑ Tapauskertomukset, s. 341–413.
  46. ↑ Vrt. esim. Arkielämämme psykopatologiaa, s. 80.
  47. ↑ Freud 1995, s. 191–220.
  48. ↑ Uni ja isänmurha, s. 19–98.
  49. ↑ Wright 1998; Gay 1990, s. 396–403.
  50. ↑ Géza Róheim oli ensimmäinen psykoanalyytikko, joka teki 1920-luvun lopulla kenttätyötä Australiassa ja muualla. Fine 1990, s. 106–107.
  51. ↑ Freud 2005, s. 79–174.
  52. ↑ Suomennettu teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä, s. 61–120.
  53. ↑ Suomennettu teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä, s. 121–168.
  54. ↑ Gay 1990, s. 548–.
  55. ↑ Gay 1990, s. 597–610.
  56. ↑ Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, suomennettuna teoksessa Johdatus psykoanalyysiin.
  57. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 188–240.
  58. ↑ Abriß der Psychoanalyse, suomennettuna teoksessa Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 1890–1938, s. 167–219.
  59. ↑ Gay 1990, s. 908–910.
  60. ↑ Ricoeur, Paul: Eksistenssi ja hermeneutiikka. Teoksessa Tontti, Jarkko (toim.): Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta, s. 152. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-152-6.
  61. ↑ Gay 1990, s. 53–64.
  62. ↑ Gay 1990, s. 75.
  63. ↑ Omaelämäkerrallinen tutkielma, s. 8.
  64. ↑ a b Hick, John: Uskonnonfilosofia, s. 46–48. (Philosophy of Religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. Helsinki: Kirjapaja, 1969.
  65. ↑ Ahdistava kulttuurimme; Minä ja ”se”, teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä; Erään toivekuvitelman tulevaisuus, Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto.
  66. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 21.
  67. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 64.

Kirjallisuutta

muokkaa

Aiheesta muualla

muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sigmund_Freud&oldid=22503997”