Taistelu Britanniasta

Taistelu Britanniasta
Osa toista maailmansotaa
Heinkel He 111 -koneita pommituslennolla Britanniaan.
Päivämäärä: heinäkuu 1940 – toukokuu 1941 Paikka: Ison-Britannian ja Englannin kanaalin ilmatila. Lähinnä Etelä-Englanti Casus belli: Ilmaherruus alueella Lopputulos: Ison-Britannian voitto
Osapuolet
Iso-Britannia Kansainyhteisö	Natsi-Saksa Italia
Komentajat
Hugh Dowding	Hermann Göring
Vahvuudet
Aluksi noin 700 hävittäjää	1500 pommittajaa ja hävittäjää
Tappiot
1547 lentokonetta Siviilit: 43 381 kuollutta, 32 138 haavoittunutta 175 000 asuinrakennusta, 24 500 teollisuusrakennusta	1887 lentokonetta

Taistelu Britanniasta (engl. The Battle of Britain) eli Britannian ilmasota käytiin toisessa maailmansodassa Britannian Kuninkaallisten ilmavoimien (engl. Royal Air Force eli RAF) ja Natsi-Saksan Luftwaffen välillä. Taistelu käytiin aikavälillä 10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940. Taistelun nimi tulee puheesta, jonka pääministeri Winston Churchill piti parlamentin alahuoneessa 18. kesäkuuta 1940: "Taistelu Ranskasta on ohitse, mutta taistelu Britanniasta on vasta alkamassa.".

Maailman ensimmäisessä lähes yksinomaan ilmavoimien käyttöön perustuneessa kamppailussa Luftwaffe yritti saavuttaa ilmaherruuden Englannin kanaalin ja Etelä-Englannin yläpuolella. Ilmatilan hallintaa pidettiin edellytyksenä operaatio Merileijonalle eli maihinnousulle Englantiin. Taistelu jakautui Luftwaffen suunnitelman ja RAF:n vastatoimien myötä useaan vaiheeseen. Taistelu Britanniasta päättyi brittien voittoon. Sen virallinen muistopäivä Iso-Britanniassa on 15. Syyskuuta.

Taistelun osapuolet

Royal Air Force l. RAF

Royal Air Forcea eli kuninkaallisia ilmavoimia komensi ilmamarsalkka Sir Hugh Dowding. Heinäkuun 1940 alussa briteillä oli hävittäjiä välittömässä palveluvalmiudessa 347 Hurricanea 29. laivuessa ja 199 Spitfireä 19. laivueessa. Varikoilla olevat mukaanlukien koneita oli 754. Lisäksi oli 10 laivuetta Defiant- ja hävittäjiksi muunnettuja Bristol Blenheim koneita.

Laivueet oli jaettu 4. rykmenttiin, jotka olivat numeroiltaan 10, 11, 12 ja 13. Niiden vastuualueet olivat Etelä-Wales ja Länsi-Englanti, Suur-Lontoo ja Kaakkois-Englanti, Keski-Englanti ja itäosat sekä Pohjois-Englanti ja Skotlanti vastaavasti. Rykmenttien komentajina olivat Quintin Brand, Keith Park, Trafford Leigh-Mallory ja Richard Saul. Heidän sotilasarvonsa vastasivat lähinnä kenraalia (Park) ja kenraalimajuria (Air Chief Marshal ja Air Vice Marshal).

Dunkerquen evakuoinnin suojaaminen oli RAF:n Iso-Britannian yksiköiden tulikoe. Hävittäjät toimivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lukumääräistä ylivoimaa vastaan. Hävittäjät eivät voineet täysin estää Luftwaffen toimintaa tai olla näkyvästi läsnä, mikä aiheutti katkeruutta maavoimissa. RAF:n taisteluhenki oli hyvä, vaikka tappiot olivat raskaita. Osa menetettiin polttoaineen loppumisen vuoksi. Tilanne toistui saksalaisilla hävittäjälentäjillä Britannian ilmasodassa. Kotimaan yllä taisteleminen kohotti RAF:n moraalia. Alasammutulla lentäjällä oli mahdollista palata yksikköönsä välittömästi tai ainakin tietoisuus hoidosta haavoittumisen sattuessa.

RAF:n puutteita olivat Ranskan taistelukokemuksen jättäminen huomiotta ja virallinen pitäytyminen kaavamaisissa taistelumenetelmissä, vaikka niiden heikkoudet olivat jo tiedossa. Myös henkilöiden välillä oli kitkoja ja kiistoja käytiin tavasta käyttää laivueita. Everstiluutnantti Douglas Bader ajoi suurten muodostelmien käyttöä yhdessä Leigh-Malloryn kanssa.

Laivueenkomentaja Adolph "Sailor" Malan oli tärkein taktinen uudistaja, mutta hänen menetelmänsä tulivat käyttöön 1941. Etuna oli tutkajärjestelmä, joka mahdollisti miltei tosiaikaisen taistelun johdon suoraan ilmassa oleville koneille. Raskaimmat hyökkäykset kohdistuivat Parkin johtaman 11. rykmentin alueelle.

Parkin periaatteena oli käyttää laivueita tarpeen mukaan ja kerätä voimat pääkohteen lähelle. Samalla pitkin lähestymisreittiä toistuvat hyökkäykset pakottivat saattavat hävittäjät kuluttamaan polttoainetta taistelemiseeen. Pommitusten estäminen oli hänelle ensisijainen tehtävä ja päämäärä. Leigh-Mallory kannatti voimien käyttöä kokonaisvaltaiseen torjuntaan, minkä taas Park piti Luftwaffen päämääränä RAF:n hävittäjävoimien kuluttamiseksi. Dowding ei saanut kiistaa asettumaan, mikä oli osasyynä hänen siirtoonsa muihin tehtäviin taistelun päätyttyä.

Sekä RAF:n ja Luftwaffen lentäjien valinta ja erittäin vaativa koulutus olivat maailman huippua. RAF:n ylempi organisaatio oli silti tehokkaampi kuin Luftwaffen, mikä oli voiton perusta.

RAF:n lentäjiä olivat esimerkiksi James "Ginger" Lacey, George Unwin sekä John Dundas, jotka kukin pudottivat vahvistetusti yli 10. konetta tämän taistelun aikana.

Luftwaffe

Luftwaffea komensi valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, joka oli ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä. Häntä pidettiin karismaattisena johtajana. Göringin puutteena oli kyvyttömyys kuunnella rintamalentäjien kokemuksia ja tehdä niistä johtopäätöksiä.

Saksalaisten lentäjien etuna oli tuore taistelukokemus. Lisäksi heidän taktiset menetelmänsä ilmataistelussa olivat parempia ja kokemuksen hiomia. Saksalaiset hävittäjälentäjät arvostelivat raskaasti ylempää johtoaan pommikoneiden suosimisesta hävittäjien kustannuksella. Luftwaffen taisteluun osallistuvat koneet oli jaettu kolmeen osaan. Norjassa ja Tanskassa oli Luftlotte l. lentolaivasto 5 jota komensi kenraali Hans-Jürgen Stumpff. Belgiassa ja Hollannissa oli 2. lentolaivasto kenraali (Generalfeldmarschall) Albert Kesserlingin komennuksessa.

Tärkein oli Lentolaivasto 3, jota komensi sotamarsalkka Hugo Sperrle. Sen tunnetuimpia lentäjiä olivat ässät Werner Mölders, Adolf Galland, Helmut Wick ja Wilhelm Balthasar. He olivat sodan tässä vaiheessa jo veteraaneja, joilla oli lukuisia ilmavoittoja ennen taistelun alkua aina Espanjan sisällissodasta saakka, minkä lisäksi lentäjien yleinen koulutustaso oli korkea.

Luftwaffe käytti pommikoneita, syöksypommittajia sekä hävittäjiä sekä tiedustelukoneita. Luftwaffen koneita ei ollut suunniteltu Merileijonan toteuttamisen vaatimiin strategisiin operaatioihin, vaan nopeisiin iskuihin Wehrmachtin salamasodan tukemiseksi. Tämä oli pääsyy ongelmiin, joita Lufwaffella oli saamansa tehtävien toteuttamiseksi. Esmierkiksi pommittajille ei voitu valita vaihtelevia reittejä puolustuksen painopisteiden välttämiseksi niiden suhteellisen lyhyen toimintasäteen vuoksi. Ilmalaivasto 3:n pommittajien tukikohdat sijaitsivat puolikaarella Pariisin länsipuolelta Hollantiin. Tanskasta ja Norjasta tehtiin hyökkäyksiä Britannian pohjoisempiin osiin. Syöksypommittajien tukikohdat olivat Lillen ja Rouenin kaupunkien välillä.

Pahin heikkous oli Me 109 -hävittäjäkoneiden lyhyt toimintasäde, joka rajoitti taistelualueen noin yhteen kymmenesosaan Britteinsaarista. Hävittäjien tukikohdat sijaitsivat Calais'n, Normandian ja Cotentinin niemimaan alueilla toiminta-ajan maksimoimiseksi. Ne eivät voineet saattaa lentolaivasto 5:n pommittajia, jotka kokivat raskaita tappioita tekemissään hyökkäyksissä. Osasto vedettiin pois taistelusta.

Hävittäjäsuojaa voitiin antaa eteläisimmässä Englannissa, jolloin lentokonetehtaat ja tärkeät telakat esimerkiksi Liverpoolissa olivat käytännössä saksalaisten ulottumattomissa. Ilman hävittäjäsuojaa päivähyökkäykset aiheuttivat sietämättömät tappiot. Yöpommituksissa taas ei saavutettu riittävää tarkkuutta. Alkuvaiheessa oli vielä ehdoton siviilikohteiden pommituskielto.

Oman rasituksensa toi tietoisuus mahdollisesta sotavankeudesta, jos kone ammuttaisiin alas.

Luftwaffe pyrki RAF:n tuhoamiseen lähettämällä voimakkaita lento-osastoja sen lentokenttiä sekä tutka-asemia ja johtokeskuksia vastaan. Toisaalta pyrkimys oli saada vihollisen hävittäjät kuluttaviin taisteluihin. Kanaalin yllä pyrittiin estämään brittien merenkäynti sotapotentiaalin lamauttamiseksi.

Ilmasodan aikana Luftwaffe menetti 1887 konetta.

Saksalaisten sukellusveneet eivät tuolloin vielä vähäisen lukumääränsä vuoksi kyenneet estämään polttoainetoimituksia Yhdysvalloista ja Kanadasta. Britannian "merisaartoa" toteutti vain noin 4-6 sukellusvenettä kerrallaan, kun saksalaisten laskelmien mukaan veneitä olisi tarvittu tehokkaaseen saartoon noin 300.

Luftwaffen tärkeimmät konetyypit

Junkers Ju 88

• Pommikoneet:
  • Junkers Ju 87 Stuka, kaksipaikkainen syöksypommittaja
  • Junkers Ju 88, keskiraskas kaksimoottorinen vaaka- ja syöksypommituskone
  • Heinkel He 111, keskiraskas kaksimoottorinen pommikone
  • Dornier Do 17Z, kevyt kaksimoottorinen pommikone

• Hävittäjät:
  • Messerschmitt Bf 109, tyypit D ja E, kevyt torjuntahävittäjä. Koneen kokonaislentoaika oli noin tunti, joka tarkoitti vain 10-20 minuutin toiminta-aikaa Englannin ilmatilassa.
  • Messerschmitt Bf 110, raskas kaksimoottorinen hävittäjä, josta suunniteltiin ilma-aseen päätyyppiä. Se ei pärjännyt ketterämpiä Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä vastaan. Konetyyppi siirrettiin pois päivähävittäjäkäytöstä.

Royal Air Forcen hävittäjät

Spitfire, varhainen Mk I

• • Boulton Paul Defiant, kaksipaikkainen hävittäjä, jossa oli neljä taka-ampujan käyttämää konekivääriä. Defiant oli pettymys, koska taka-ampumon painon vuoksi ne olivat kömpelöitä eikä niissä ollut lainkaan eteenpäin ampuvia aseita. Koneet siirrettiin nopeasti yöhävittäjiksi Blenheim I F koneen rinnalle.
  • Gloster Gladiator, RAF:n viimeinen kaksitasoinen hävittäjätyyppi. Gladiator oli jo vanhentunut, ja siksi sitä käytettiin pommikoneita vastaan Ison-Britannian pohjoisosissa, jonne saksalaisten hävittäjien lentosäde ei yltänyt.
  • Hawker Hurricane -hävittäjä, hitaampi, mutta kestävä ja helppo valmistaa. Suurimman osan ilmavoitoista saivat Hurricanet, koska suorituskykyisemmät Spitfiret ohjattiin taistelemaan hävittäjiä vastaan Hurricanejen taistellessa pommikoneita vastaan. Alle 6 000 m:n korkeudessa Hurricane pystyi liikehtimään paremmin kuin Bf 109 ja oli vakaa ampuma-alusta.
  • Supermarine Spitfire -hävittäjä, oli ketterämpi keskikorkeuksissa kuin Bf 109, mutta hävisi nousukyvyssä.

Brittikoneet oli varustettu Rolls-Royce Merlin - III moottorilla, joissa oli kaasutin. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin- moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli tapana ahdistettuna paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf:n ohjaimet olivat oikaisussa hyvin raskaat. Matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.

Sekä Spitfiren että Hurricanen ketteryys ja hyvä ohjattavuus tuottivat voittoja briteille. Spitfiren siipi tuotti paremman nostovoiman. Sen suunnittelu esti elliptisen siiven arvaamattoman sakkaamisen ja kaatumisen syöksyyn, mikä oli vaarana Bf 109 -koneilla. Lisäksi brittihävittäjät olivat hyvin aseistettuja. Kahdeksan konekivääriä olivat tulinopeudeltaan tehokkaammat kuin Bf 109:n kaksi kiväärikaliiberista runkokonekivääriä (MG 17) ja 2 20mm:n siipitykkiä (MG FF), joiden rumpulippaiden kapasiteetti oli pieni. Runkoon sijoitettujen konekiväärien kohdistaminen oli helpompaa. Tykin ammusten osumateho oli parempi kuin konekiväärin. Konekivääreillä osuminen oli helpompaa suuren tulinopeuden ansiosta. De Wilde sytytysluotien käyttöönotto paransi tuhovaikutusta.

RAF:n muut kansallisuudet

RAF:n ei-brittiläiset lentäjät
Kansalaisuus	Määrä
Puolalaisia	139
Uusiseelantilaisia	98
Kanadalaisia	86
Tšekkoslovakialaisia	84
Belgialaisia	29
Australialaisia	21
Eteläafrikkalaisia	20
Ranskalaisia	13
Irlantilaisia	10
Tuntemattomia	8
Amerikkalaisia	7
Jamaikalaisia	1
Palestiinalaisia	1
Etelärhodesialaisia	1

Briteille tuotti suuren ongelman koulutettujen lentäjien puute. Pulaa korjattiin rekrytoimalla Britanniaan paenneita puolalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä pilotteja. Lentäjiä otettiin myös laivastosta.

Kuninkaallisiin ilmavoimiin oli liittynyt lentäjiä eri puolelta Iso-Britannian entisiä siirtomaa-alueita. Yhdysvalloista heitä liittyi vapaaehtoisina. Natsi-Saksan valtaamista maista paenneista lentäjistä eniten oli puolalaisia, ja heistä muodostettiin Hurricanella lentäneet 302 - ja 303 - laivueet. Ne saivat pian mainetta raivokkaasta tavastaan taistella. 303 laivue saavutti 44 pudotusta, mikä oli eniten kaikista Hurricanella lentäneistä yksiköistä.

Yhdysvaltalaisista Hurricane - laivueessa Eagle Squadron- lentänyt William Dunn saavutti 3 pudotusta. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen maansa ässä lentäessään Spitfire Mk II- konetta.

Majuri Adolph Malan oli Etelä-Afrikkalaisista menestyksekkäin. Hän saavutti 21 pudotusta, joista 6 oli jaettua taistelussa Britanniasta. Hän oli merkittävä taktikko.

Uusi Seelantilaisista luutnantti Alan Deere pudotti 15 konetta. Kaksi voitoista oli jaettuja.

Useilla paenneista lentäjistä oli taistelukokemusta. Tŝekki Frantisek Dolezal taisteli Ranskassa paettuaan Sudeettialueiden miehitystä. Hän saavutti Taistelussa Britanniasta 6 pudotusta joista 3 jaettua.

Puolalaisista menestyksekkäin Spitfirellä lentänyt oli Henryk Szczesny. Hän saavutti 4 henkilökohtaista ja yhden jaetun voiton. Puolassa hän oli ampunut alas kaksi konetta.

Tuleva irlantilainen ässä Brendan "Paddy" Finucane (26 ja 6 jaettua) pudotti taistelussa yhden koneen.

RAF:n puolalaisen 303. lentolaivueen lentäjiä

Kanadalaiset pilotit olivat mukana taistelussa, sillä Kanada oli ulkopolitiikassaan Yhdistyneen kuningaskunnan alainen. Australialla ja Uudella-Seelannilla oli omat ilmavoimat, mutta myös niiden lentäjiä oli vapaaehtoisina mukana. Monien pakolaislentäjien englannin kielitaidottomuus aiheutti ongelmia. Heidän tappionsa olivat kuitenkin selvästi pienemmät kuin varsinaisten brittilentäjien, mikä johtui siitä, että heillä oli taistelukokemusta entuudestaan.

Lukumääriä

Luftwaffella oli taistelun alussa selkeä ylivoima.

Elokuun toisella viikolla briteillä oli 750 hävittäjää taisteluvalmiudessa, 350 hävittäjää huollossa ja 300 reservissä. Saksalla oli samaan aikaan 702 yksimoottorista ja 227 kaksimoottorista hävittäjää, joista taisteluvahvuudessa oli 550–600. Tämän lisäksi pommikoneita oli 875 ja syöksypommittajia 316. Taistelun edetessä brittien lukumääräinen ylivoima kasvoi jatkuvasti. Puolustuksen rakenteesta johtuen saksalaisille oli mahdollista kiistää ilmaherruus ajallisesti ja paikallisesti. Lisäksi heidän tappionsa jakautuivat sekä pommittajille että hävittäjille, kun taas RAF menetti pelkästään hävittäjiä lentäjineen.

Taustaa

Ilmatilan tähystäjä lontoolaisen rakennuksen katolla. St Paulin katedraali taustalla.

Puolassa ja Ranskassa Saksan Luftwaffe oli osoittanut tehokkuutensa. Saksan diktaattori Adolf Hitler ja Luftwaffen komentaja Hermann Göring uskoivat sen kykyy tuhota Britannian ilma-ase. 15. syyskuuta 1940 Saksan oli tarkoitus tehdä maihinnousu Englantiin. Sitä ennen saksalaisilla oli kuitenkin oltava ehdoton ilmaherruus.

Göring kehotti Hitleriä hyökkäämään Britanniaan välittömästi. Hitler tarjosi Britannialle rauhaa ja ehdotti kommunismin vastaisen sopimuksen solmimista. Osasyynä oli Hitlerin rotuopillinen näkemys. Winston Churchill totesi kuitenkin, että Saksa saattoi odottaa vain vastarintaa.

Churchill ilmoitti Britannian pysäyttävän Saksan ja lupasi tunnetussa puheessaan kansalle "verta, hikeä ja kyyneliä". Britteinsaarilla oli tuolloin ainoastaan kaksi taisteluvalmista divisioonaa. BEF - Brittien siirtoarmeija oli evakuoitu Ranskasta kaiken taistelukalustonsa menettäneenä.

Luftwaffen tavoitteiksi asetettiin ilmaherruuden hankkiminen maihinnousua varten, Brittein saarten saarto yhdessä laivaston kanssa sekä Britannian vastarinnan murtaminen rajoittamattoman ilmasodan avulla. Tehtävä oli kokonaisuudessaan selkeästi strateginen.

Sotatoimet

Taistelu Britanniasta on voitu jakaa viiteen osaan. Hitler antoi yleisohjeen nro 16 Seelöwe 16. heinäkuuta 1940. Taistelun ensimmäinen vaihe oli jo käynnissä.

Ensimmäisessä vaiheessa 10.7 – 7.8 saksalaisten tarkoitus oli houkutella RAF:n hävittäjät taisteluihin ja taisteluja käytiin. Pian RAF luopui strategisesti voimia kuluttavista hyökkäyksistä pelkkiä hävittäjämuodostelmia vastaan. Laivueet vedettiin pois rannikon läheisiltä kentiltä, jossa ne olivat maassa alttiina hävittäjien tekemille matalahyökkäyksille. Luftwaffen taktinen paremmuus tuli ilmi. RAF:n Defiant - hävittäjän heikkoudet tulivat ilmi ja ne siirrettiin yöhävittäjiksi.

Samanaikaisesti Luftwaffe hyökkäsi laivaliikennettä vastaan, jossa Stuka- syöksypommittajat osoittautuivat helpoksi maaliksi hävittäjille, mikä aiheutti kitkaa hävittäjälennoston suhteissa sekä pommitusvoimiin sekä ilmavoimien johtoon, jolle sodan alussa menestyksekäs Stuka oli ollut tärkeä propagandaväline. Kiistoja käytiin erityisesti siitä, pitäisikö hävittäjien toimia pommittajien välittömässä läheisyydessä, mikä kohotti miehistöjen moraalia, vai vapaasti pommittajien lähestymisreiteillä, mikä salli hyökkäävän ja aloitteellisen toiminnan hävittäjän vahvuuksia käyttäen. Taistelun ensimmäisen vaiheen aikana suoritettiin loppuun 24. heinäkuuta 1940 Luftwaffen voimien keskitys.

Toisen vaiheen varsinaisena aloituksena pidetään Elokuun 13. päivänä Göringin aloittamaa Adlerangriff-suurhyökkäykstä (suom. Kotkahyökkäys) RAF:n tukikohtia vastaan. Toisessa vaiheessa 23.8 saakka hyökkäyksiä tehtiin tutka-asemia vastaan ja lähimpiä hävittäjätukikohtia vastaan. Hyökkäykset lentokentille olivat vaikeita ja tappiollisia tehtäviä ilmatorjunnan ja hyvän naamioinnin vuoksi Norjasta ja Tanskasta toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja 5. lentolaivasto vedettiin pois taistelusta. RAF :n lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla. Ventnorin tutka-asema tuhoutui näissä hyökkäyksissä. Sen menetys onnistuttiin salaamaan ja tilalle tuotiin liikuteltava tutkayksikkö.

Kolmannessa vaiheessa hyökkäyksiä tehtiin lentokonetehtaita ja edelleen tukikohtia vastaan.

Neljännessä vaiheessa 24.8 hyökkäykset siirrettiin Lontooseen. Tämä oli seuraus Luftwaffen pommitusmuodostelman erehdyksestä, jossa pommitettiin siviilikohteita. Winston Churchill määräsi hyökkäyksen Berliiniin. Hitler puolestaan määräsi kostohyökkäyksiä Lontooseen vastoin aiempaa käskyään. Tarkoitus ei ollut vähentää torjunnan painetta, mutta Lufwaffen voimat eivät riittäneet molempiin tehtäviin tehokkaasti.

Ensimmäinen merkittävä "Blitz" (salama) eli kaupunkien pommitus tehtiin 7. syyskuuta noin 600 pommikoneen voimalla. Pommitukset saavuttivat huippunsa 15. syyskuuta, jolloin Luftwaffe pommitti kaupunkia yli 1 000 pommikoneen voimalla. Luftwaffe menetti tässä yhdessä iskussa 56 lentokonetta ja RAF 26. Luftwaffe luopui myöhemmin päivänvalossa suoritettavista pommituslennoista.

”Blitz” - pommitukset jatkuivat 1.10 saakka. Toiminta ja torjunta kohdistui Lontoon ympäristöön, mikä antoi tilaisuuden tehdä laivueiden siirtoja lepoon ja vastaavasti taistelualueelle tuli levänneempiä yksiköitä määrävahvuisina maan muilta puolustusalueilta.

Viidennessä vaiheessa tehtiin yöpommituksia, jotka eivät johtaneet tulokseen siviilien moraalin tai maan sodankäyntikyvyn lamauttamiseksi. Merkittävin yöpommitus tehtiin Coventryyn 14. marraskuuta 1940, kun Luftwaffen 800 yöpommittajaa iskivät kaupunkiin surmaten 500 siviiliä ja tuhoten valtavia alueita. Pommittajat hyökkäsivät saman yön aikana kolme eri kertaa pudottaen kaupunkiin yli 1 000 tonnia pommeja. Saksalaisilla oli käytössä alkeellinen radiosuunnistusjärjestelmä "Knickebein" (pihtikinttu). Lähes 5 000 kotia ja 75 % kaupungin teollisuudesta tuhoutui. Päämaalina pommituksessa oli kaupungin sotateollisuus, varsinkin sen tärkeä lentokoneteollisuus. Yötorjunta oli kehittymätöntä ja eri syistä johtuvat onnettomuudet olivat yhtäsuuri riski kuin torjunnan vaikutukset.

Saksalaisten sodanjohto syytti päiväpommitusten epäonnistumisesta hävittäjäyksiköitä. Göring esitti virheellisesti, että hävittäjät olisivat kieltäytyneet pommittajien saattotehtävistä . Kolmasosa hävittäjistä määrättiin muutettaviksi hävittäjäpommittajiksi. Tämä heikensi moraalia ja nosti edelleen jännitteitä ylimmän johdon ja varsinaisten laivueiden esimiesten välillä.

Molemmat osapuolet olivat järjestäneet meripelastuspalvelun, joka poimi alasammutut lentäjät tehokkaasti. Molemmilla oli muunneltuja torpedoveneitä ja erilaisia nopeita rannikkoaluksia nimenomaan pelastustehtäviin, koska koulutetut lentäjät olivat tärkeitä. Myös vastapuolen miehistöä saatettiin pelastaa, mikä johti pelastetun sotavankeuteen.

Saksalaiset luopuvat maihinnoususta

Lufwaffe ei onnistunut tuhoamaan RAF:n voimia, ja lähestyvä syksy ja talvi tekivät maihinnousuyrityksestä käytettävissä olevilla aluksilla vaarallisen. 17. Syyskuuta oli asetettu takarajaksi. Toisaalta Hitler toivoi edelleen erillistä aselepoa Britannian kanssa, mutta myös hänen aikeensa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon oli ratkaiseva päätöksessä luopua maihinnousuyrityksestä.

Taistelun kuluessa RAF:n pommikoneet sekä Britannian rannikkovartiosto (Coastal command) pommittivat satamiin koottuja maihinnousualuksia ja itse satamia. Syyskuussa oli havaittavissa, että aluksia oltiin siirtämässä pois.

Talven aikainen ilmasota

Ilmasota jatkui laimentuneena vielä toukokuuhun 1941 asti. Lokakuussa 1940 Belgiaan saapui Italian ilmavoimien yksikkö, joka hyökkäili Luftwaffen tukena Etelä-Englantiin. Talven aikana operaatiot "Blitz" ja "Kotkahyökkäys" eivät kuitenkaan enää saavuttaneet aikaisempaa tehoaan. Talven aikana kumpikin osapuoli menetti noin 200 konetta. Luftwaffen ilmaiskut jatkuivat, mutta Britannia ei enää kokenut vuoden 1940 syksyllä tapahtuneen kaltaista tuhoa. Tilanne oli nyt RAF:n hallinnassa eikä Luftwaffe kyennyt enää aiheuttamaan kriittisiä tappioita. Päinvastoin se kärsi itse koko ajan tappioita, joihin ei olisi ollut varaa ajatellen tulevaa suurhyökkäystä itään. Talviolosuhteiden vuoksi saksalaisten hyökkäysten tarkkuus kärsi. Toukokuussa Englannin pommitukset eivät enää olleet suuri uhka. Jatkuvat ilmaiskut vaihtuivat epäsäännöllisiksi pommituksiksi.

Taktiikka

Brittien ja saksalaisten välisen ilmataistelun jälkeisiä tiivistysjuovia taivaalla 18.9.1940

Hyökkäyksen ensimmäisen vaiheen eli keskityksen päätyttyä aloitettiin varsinainen taisteluvaihe. Ajatuksena oli, että saksalaishävittäjien ilmaantuminen Englannin ylle imisi RAF:n hävittäjät suurtaisteluihin, joissa ne tuhottaisiin. Kovia tappioita kärsittyään britit eivät kuitenkaan enää lähteneet kanaalin ylle, jolloin saksalaiset voimistivat hyökkäyksiään merenkulkua vastaan. Toisaalta saksalaishävittäjät suunnitelman mukaisesti harjoittivat "vapaata metsästystä" Etelä-Englannin yläpuolella. Alkuvaiheessa taktiikka oli menestyksellistä ja RAF:n hävittäjälennosto koki raskaita tappioita. Tällöin britit vetivät lennostonsa taakse: saksalaishävittäjien toimintasäteen sisäpuolella olevat tukikohdat tyhjennettiin. Britit keskittivät laivueitaan erityisesti Lontoon ympärille. Muualla maassa rakennettiin ja koulutettiin täydellä teholla uusia reservejä. Brittihävittäjät välttivät kohtaamista saksalaishävittäjien kanssa ja jäivät odottamaan pommikoneita. Saksalaiset lähettivät turhaan houkutuslinnuiksi muutamia syöksypommittajia tai pommikoneita.

Taktisesti RAF oli aluksi alakynnessä. Sekä Luftwaffen staffel että RAF:n squadron (suom. laivue) olivat kumpikin nimellisvahvuudeltaan 12 konetta. Saksalaisten neljän koneen parvi, schwarm, oli kuitenkin joustavampi ja taktisesti ylivoimainen brittien ensimmäisestä maailmansodasta periytyneeseen kolmen koneen kiilaan (vic) verrattuna. Britit lensivät tiukoissa laivuemuodostelmissa, joista saksalaiset olivat luopuneet jo Espanjan sisällissodassa. Saksalaiset lensivät löyhissä muodostelmissa, joissa yksittäiset partiot, parvet, lentueet ja rykmentit lensivät korkeusporrastettuina suurien etäisyyksien päässä toisistaan. Tällä taktiikalla saksalaiset saivat tiheisiin brittimuodostelmiin verrattuna lukuisia etuja: saatiin haravoitua suuri ilmatila, muodostelma oli vaikeammin havaittavissa, yksittäinen lentäjä saattoi keskittyä vihollisen etsimiseen muodostelmalennon sijaan ja lisäksi lentäjillä oli joka puolelle parempi näkyvyys. Kuitenkin tässä taktiikassa säilyi keskitetty johtaminen.

Pian britit havaitsivatkin taktiset puutteensa ja alkoivat käyttää niin sanottua Charles-muodostelmaa, jossa pari konetta lensi siksakia muodostelman taka- ja yläpuolella. Laivueenjohtaja Adolph Malanin (19 ilmavoittoa) aloitteesta laivueet organisoitiin uudelleen nelikoneisiin parviin. Britit lensivät aluksi peräkkäin korkeudessa porrastetusti; tämä muodostelma sai saksalaisilta nimen Idiotenreihe, idioottiruotu. Vaikka se ei ollut yhtä joustava kuin schwarm, se oli puolustuksellisesti tehokkaampi kuin kiila. Amerikkalaiset käyttivät tätä muodostelmaa Lockheed P-38 Lightning -hävittäjillään Tyynellä valtamerellä ketterämpiä japanilaiskoneita vastaan. Taistelun edetessä kopioitiin saksalaisilta "nelisormitaktiikka" eli finger four, josta tuli ilmasodan standarditaktiikka ja jota käytetään eri muunnoksin nykypäivänäkin.

Brittien kone- ja miehistötappiot olivat aluksi raskaat, mutta he taistelivat "kotikenttäetu" puolellaan. Jos alasammuttu brittilentäjä selvisi hengissä, hän palasi muutaman tunnin päästä laivueeseensa. Vaikka RAF:n lentäjät tulivat lentokouluista alle kymmenen tunnin lentokokemuksella, he saivat nopeasti taistelukokemusta. Jos he selvisivät hengissä viidestä ensimmäisestä taistelulennostaan, heistä todennäköisesti tuli myöhemmin hävittäjä-ässiä. Sen sijaan saksalaislentäjät saattoivat parhaimmillaan toivoa joutumista sotavankeuteen jouduttuaan alasammutuiksi Englannin yläpuolella. Mereen joutuneet brittilentäjät olivat puolestaan saksalaisia heikommassa asemassa huonompien pelastautumisvälineiden vuoksi. Esimerkiksi brittien pelastusliivit olivat puhallettavia, eikä puhaltaminen välttämättä onnistunut veden varaan joutuneelta mahdollisesti haavoittuneelta lentäjältä. Monet britit käyttivätkin pudonneilta saksalaislentäjiltä otettuja hiilidioksidipanoksella täyttyviä pelastusliivejä.

Jo kanaalin yllä käydyissä ilmataisteluissa selvisi, ettei raskas Messerschmitt Bf 110 soveltunut yleishävittäjäksi tai hävittäjien kaksintaisteluun (eng. Dogfight, koiratappelu). Sen ainoa mahdollisuus oli vetäytyä laivuemuodostelmana espanjalaiseen renkaaseen, jossa lennettiin renkaassa ympyrää, ja jossa jokainen lentäjä suojeli edellisen selustaa. Tämä taktiikka oli kuitenkin nousukyvyltään ja ketteryydeltään parempia koneita vastaan käytettynä itsemurha, sillä viholliset saattoivat tulittaa vaakatasoisessa renkaassa olevia koneita noususta tai syöksystä .

Saksan strategiset tavoitteet

Kartta operaatio Merileijonan suunnitelmasta

Englannin kieltäytyminen rauhansopimuksesta Ranskan antautumisen jälkeen oli saksalaisille yllätys. Alettiin pohtia maihinnousua Brittein saarille. Tehtävä oli ensisijaisesti maavoimien operaatio, mutta luonnollisesti se edellytti mm. kuljetusyhteistyötä laivaston kanssa. Suuramiraali Raeder oli jo useasti aikaisemmin yrittänyt kiinnittää Hitlerin huomiota tähän. Hän ilmoitti maavoimille ja sodanjohdolle laivaston pystyvän kuljettamaan ja huoltamaan noin 9 moottoroitua ja panssaridivisioonaa. Edellytyksenä oli että ilmavoimat estävät Englannin laivaston ja ilmavoimien väliintulon, eli vaatimuksena oli täysi ilmaherruus alueella. Hitler ei selvästikään ollut todella innostunut maihinnousuajatuksesta, vaan pelkäsi tilannetta, jossa Saksan parhaat joukot olisivat kanaalin takana ja ilmavoimat kokonaan sidottuja taisteluun tarjoten Neuvostoliitolle mahdollisuuden iskeä Saksan selkään.

Suunnitelman toteuttamiseksi Luftwaffelle annettiin asianmukaiset käskyt ja maihinnousuhyökkäyksen valmistelut aloitettiin. Luftwaffelle annettiin strategiset tehtävät joiden tavoitteena olivat:

• Ilmaherruuden hankkiminen maihinnousua varten.
• Brittein saarten saarto yhdessä laivaston kanssa.
• Englannin vastarinnan murtaminen rajoittamattoman ilmasodan avulla.

Voidaan todeta että mitään näistä tavoitteista ei saavutettu. Luftwaffea ei oltu suunniteltu tällaiseen tehtäväkokonaisuuteen. Keskeinen puute oli tehokkaiden hävittäjien lyhyt toimintasäde, jota ei toistuvista vaatimuksista huolimatta pidennetty esimerkiksi pudotettavien lisäpolttoainesäiliöiden avulla. Saksan pommituslennostoilla oli heikko suorituskyky massapommituksiin ja vaatimaton torjunta-aseistus. Lisäksi saksalaisilta puuttui raskas strateginen pommikone.

Taistelu Britanniasta toi sotahistoriaan täysin uudenaikaisia, mutta nykyilmavoimille itsestäänselviä operaatioita:

• Rajoittamaton taistelu ilmaherruudesta.
• Hävittäjäpommittajien käyttö.
• Strateginen päiväpommitussota hävittäjäsaaton turvin.
• Strateginen ilmasota huoltomerenkulkua vastaan.
• Strateginen yöpommitussota.

Yhdestäkään näistä operaatioista Luftwaffe ei suoriutunut alla mainituista rakenteellisista syistä.

Luftwaffen epäonnistuminen

Taistelu Englannista paljasti hyvin nopeasti Luftwaffen heikkoudet, jotka olivat peräisin jo ennen maailmansotaa tehdyistä virheistä. Saksalaiset ilmasotateoreetikot omaksuivat ajatuksen, jonka mukaan pommikone on hyökkäysase ja hävittäjä puolustusase. Luftwaffen ensimmäinen esikuntapäällikkö Walther Wever oli tämän teorian ehdoton kannattaja ja hänen vaikutuksensa nimenomaan Luftwaffen alkukehittäjänä heijastui pitkälle tulevaisuuteen. Hitler kannatti ajatusta, koska hänen periaatteensa sodankäynnistä oli ehdottoman offensiivinen. Tämä johti siihen, että Luftwaffe oli varustettava mahdollisimman suurella määrällä pommikoneita, jotka pystyisivät antamaan välitöntä tukea maavoimille ja iskemään rintaman taakse vihollisen ilmavoimien kimppuun ilmasta maahan. Hävittäjien tehtävä oli puolustusaseena torjua mahdolliset viholliseni lmahyökkäykset ja saada ilmaherruus rintama-alueilla. Näin ollen pommituslennostolle annettiin esimerkiksi suunnittelussa, teollisuuskapasiteetissa ja henkilöstövalinnoissa, ym. ehdoton etuoikeus. Maailmasodan alkuvaiheet näyttivät siltä, että teoria oli oikea, koska Puolan, Hollannin, Belgian ja Ranskan ilmavoimat tuhottiin maassa ja hävittäjät lähinnä täydensivät lopputuloksen. Tosiasia on, että vuonna 1939 Saksan valmistamasta 1 491 sotakoneesta hävittäjiä oli vain kolmasosa ja 1940 valmistuneesta 6 618 sotakoneesta neljäsosa.

Kun painopiste oli pommikoneiden kehittämisessä, syntyi tilanne, jossa esimerkiksi Ju 88 oli noin 100 km/h nopeampi kuin silloiset saksalaiset hävittäjät. Sama suuntaus vaikutti myös muualla tuottaen englantilaisen Bristol Blenheim ja Neuvostoliiton Tupolev SB-2 "Katjusha" pommikoneet. Kun Willy Messerschmitt kehitti Messerschmitt Bf 109-torjuntahävittäjän, oli vähällä ettei sitä olisi kokonaan hylätty. Ilmataisteluvälinepäällikkö Ernst Udet yritti taistella hävittäjälennoston puolestapuhujana, mutta ei saanut tahtoaan läpi: "Me tarvitsemme tuhansia ja taas tuhansia hävittäjiä". Lopulta Udet teki itsemurhan nähtyään epäonnistuneensa ja ilmasodan tulevan tappion. Hänen tilalleen nimitettiin hävittäjäkenraali ja ässä Adolf Galland, joka jatkoi hänen linjauksiaan vieläkin tiukempaan. Galland mainitsee näistä ongelmista muistelmateoksessaan Ensimmäiset ja Viimeiset.

Kun Bf 109:n tunnetusti lyhyt toimintasäde oli tiedossa, niin sen toimintasädettä lopultakin pyrittiin lisäämään pudotettavien lisäpolttoainesäiliöiden avulla. Varsinaiseksi vihollispommittajien torjuntahävittäjäksi ja saattohävittäjäksi kehitettiin raskas hävittäjä Bf 110. Tämä oli uusi aselaji, jonka lentäjät otettiin kokeneista Bf 109 -lentäjistä ja siten taas heikennettiin varsinaista hävittäjälennostoa. Raskaan hävittäjän ajateltiin tuhoavan nimenomaisesti vihollisen suuret hyökkäävät pommikonelaivueet pitkän toiminta-aikansa ja voimakkaan aseistuksensa avulla. Bf 110:lla oli kuitenkin lähes kaikki huonon hävittäjän ominaisuudet: Sen etuna oli ylivoimaisesti raskaampi aseistus, mutta vastapainona se oli esimerkiksi Spitfireä n.100 km/t hitaampi, noin 460 km/t ja selvästi heikompi ketteryydessä. Suuren kokonsa takia Bf 110 oli helpommin havaittavissa ja oli suuri ja varsin helposti vaurioituva maali. Kriittisissä taisteluissa Bf 109:t joutuivat vielä suojaamaan niitäkin.

Ensimmäisen maailmansodan ja Luftwaffen perustamisen välissä oli noin 15 vuoden pakollinen sotilaslentokoneiden tuotantotauko Versaillesin rauhansopimuksen asettamien kieltojen takia. Saksalaiset pommikoneiden kehittäjät ymmärsivät, että pommituslennoston tärkein tehtävä mahdollisessa tulevassa sodassa on maavoimille annettava välitön tuki. Sitä annettaessa tarkkuus siltoja, panssareita ja muita pistemaaleja kohtaan olisi ensiarvoisen tärkeää. Tukitehtävään suunniteltu syöksypommittaja Junkers Ju 87 "Stuka" ei ollut saksalaisten, vaan Udetin USA:sta tuoma keksintö nähtyään USA:n laivaston Curtiss SBC Helldiver -koneita. Eri versioina varsinkin salamasodan alkuvaiheissa se toimi erittäin menestyksekkäästi aiotussa tehtävässä menestyen itärintamalla sodan loppuun asti, mutta strateginen pommikone se ei missään tapauksessa ollut.

Syöksypommittaja ajatusta kehitettiin Saksassa niin pitkälle, että kaksimoottorinen Ju 88 kehitettiin myös syöksypommittajaksi. Tosin sodan jatkuessa sitä käytettiin muun muassa vaakapommittajana, torpedokoneena ja yöhävittäjänä. Vaikka Ju 88 oli yksi saksalaisten parhaista lentokoneista saavuttaen menestystä varsinkin hyökkäyksissä Norjasta pohjois-Britanniaan, niin pienen pommilastinsa takia sitäkään ei mitenkään voi pitää strategisena pommikoneena.

Itse asiassa syöksypommitusajatusta vietiin niin pitkälle,että myöhemmin raskas pommikone He 177:lle asetettiin vaatimus kyvystä syöksypommituksiin. Tämä edellytti sellaisia syöksypommituksen ominaisuuksia kuten lujuus, syöksyjarrut, automaattinen oikaisulaitteisto ja syöksypommitustähtäin. Vaatimukset olivat ristiriidassa strategisen pommikoneen perusajatuksen kanssa johtaen vaikeisiin teknisiin ongelmiin ja tuloksena oli täydellinen umpikuja. Suunnitteilla oli myös nelimoottorinen pommikone, mutta idea haudattiin kaikessa hiljaisuudessa Hitlerin vaatiessa siihen syöksypommitusominaisuutta.

Saksan sodanjohdon asettamat strategiset tavoitteet eivät Luftwaffen rakenteen ja kaluston takia olleet yksinkertaisesti mahdollisia saavuttaa, paitsi jos RAF olisi tehnyt toistuvia strategisia ja taktisia virheitä. Voidaan yksiselitteisesti todeta, että Luftwaffe oli hyvä taktinen ilma-ase. Strateginen ase se ei kuitenkaan ollut, vaikka sille asetettiin tällainen tehtävä. Varsinkaan laiminlyöty hävittäjälennosto ei voinut suoriutua tästä, koska RAF oppi nopeasti taisteluissa tekemistään virheistä. Saksan ilmasodanjohto, etenkin Göring, lähinnä solvasi hävittäjälennostoa ja itse teki yhä uusia taktisia ja strategisia virheitä, antaessaan uusia ja yhä järjettömämpiä käskyjä. Göringin olisi pitänyt ymmärtää entisenä menestyksekkäänä hävittäjälentäjänä hävittäjälennoston tärkeys, ominaisuudet, puutteet ja miten niitä olisi pitänyt kehittää.

Brittien tutkaverkko ilmasodan aikana.

Ison-Britannian voittoon vaikutti paljon vastikään käyttöön saatu tutka, jonka avulla britit pystyivät havaitsemaan Luftwaffen koneet jo kaukana meren yllä (katso Chain Home). Luftwaffella ei ollut raskaita pommikoneita eikä lentokoneiden toimintasäde ollut järin suuri. Niinpä koneilla oli perille päästyään aikaa toimia vain 10-30 minuuttia. Muita ongelmia olivat esimerkiksi sään kääntyminen epäedulliseksi suhteellisen varhain sekä tarpeeton resurssien käyttö Englannin kaupunkien pommittamiseen.

Saksalaisten ja brittien voitot ja tappiot

Saksalaisten parhaimmin onnistuneiksi sotatoimiksi on varmasti laskettava taistelun toinen vaihe,jolloin saksalaishävittäjät suorittivat vapaata metsästystä. Tuolloin britit tekivät pahimmat strategiset ja taktiset virheensä yrittämällä ensin pysäyttää saksalaiset jo kanaalissa mikä aiheutti briteille suuria tappiota. Taistelussa Etelä-Englannin ilmaherruudesta brittien hävittäjälennosto kärsi tappioita saksalaishävittäjien korkean teknisen tason ja lentäjien sotakokemuksen päästessä oikeuksiinsa. Pahinta oli että kanaalin yllä britit menettivät paitsi koneita, niin ennen kaikkea lentäjiään. Jos taistelut olisivat jatkuneet saksalaisten suunnitelmien mukaisesti, kuten nyt näytti käyvän, olisi brittien hävittäjälennosto todennäköisesti tuhottu. Mutta ennen kuin näin kävi britit kopioivat saksalaisten taktiikan ja vetivät hävittäjänsä saksalaishävittäjien toimintasäteen ulkopuolelle.

Taistelun kolmannessa vaiheessa, lähettäessään pommittajansa Etelä-Englantiin saksalaiset tosin saavuttivat menestystä, mutta puolestaan tekivät pahan taktisen virheen käskemällä hävittäjänsä pommikoneiden lähisuojaukseen. Sinänsä on ymmärrettävää, että pommittajille antoi turvallisuudentunteen omien hävittäjien näkeminen ympärillään, mutta tehokkaampi taktinen tapa olisi ollut antaa hävittäjien suorittaa vapaata metsästystä lähestymis- ja kohdealueilla. Tästä taktisesta virheestä voidaan yksiselitteisesti syyttää Göringiä, joka totesi, että "Hävittäjien ilmavoittolukemat ovat sivuseikka, tärkeintä on pommikoneiden suojaus".

Kenraali Ira Eakerin komennuksessa, amerikkalaiset toistivat tämän virheen, alkaessaan myöhemmin saattaa strategisia pommikoneita Eurooppaan päiväsaikaan. Ottaessaan komennon tammikuussa 1944 kenraaliluutnantti Jimmy Doolittle asetti hävittäjävoimien tavoitteeksi tuhota Luftwaffe, antaen hävittäjille luvan aktiivisesti hyökätä, vaikka pommikonelentäjät hyväksyivät ajatuksen vastahakoisesti. "Suuren viikon" aikana, amerikkalaiset hyökkäsivät Saksan hävittäjiä valmistavan teollisuuden kimppuun ja arvioivat tuhonneensa sen. Tämä oli virheellinen tieto, mutta sai Doolittlen käskemään amerikkalais-hävittäjät etsimään ja tuhoamaan viimeisetkin saksalaishävittäjät, joten amerikkalaisetkin löysivät oikean taktiikan "vahingossa".

Kun saksalaiset hävittäjät näin pakotettiin puolustuskannalle seuraukset olivat tuhoisat. Elokuussa 1940 saksalaisten tappiot olivatkin 252 hävittäjää ja 215 pommikonetta brittien menettäessä 359 hävittäjää. Mutta tämä ei kerro koko totuutta, vain konetappiot. Pahinta saksalaisille oli se, että nyt he menettivät vajaan kuukauden aikana lähes neljäsosan rintamalla olevista lentäjistään. Bf 109 -hävittäjäkoneita valmistettiin tilalle vain alle 150 kpl, joten saksalaishävittäjien hyökkäysvoima alkoi joka suhteessa heikentyä. Lisäksi hävittäjiä syytettiin toistuvasti yhä kasvavista pommikonetappiosta.

Brittien tilanne taistelun kolmannessa vaiheessa oli olennaisesti toinen. He olivat kopioineet saksalaisten nykyaikaisen taktiikan. Suunnittelussa ja teollisuudessa painopiste oli keskitetty tutkien ja taistelujohdon kehittämiseen ja hävittäjäkoneiden tuotannon lisäämiseen. Taistelun kolmannen vaiheen alkaessa briteillä olikin toimintavalmiina 716 hävittäjää ja elokuussa teollisuus tuotti lähes 500 uutta hävittäjää. Saksalaishävittäjälentäjien määrän vähetessä brittihävittäjälentäjien lukumäärä kasvoi kesäkuusta syyskuuhun 1 094:stä 1 588:n.

Bf 109 ja Spitfire vastakkain

Taistelun Britanniassa alkaessa ilmassa kohtasivat kaksi tuon ajan parasta hävittäjää, saksalainen Messerschmitt Bf 109 E ja brittien Supermarine Spitfire Mk I. Ensimmäistä kertaa koneet kohtasivat taistelussa toukokuussa 1940 Dunkerquen yläpuolella. Taistelussa Britanniasta näistä konemalleista tuli osapuolten tärkemmät hävittäjäaseet.

• Spitfire oli kaksikosta ketterämpi ja helpompi käsitellä erityisesti hitaissa nopeuksissa, joissa Bf 109 saattoi menettää korkeutta ja painua syöksyyn.
• Tiukkaan kaartoon pakotettuna Bf 109 saattoi sakata varoittamatta kaatuen siivelleen ja syöksykierteeseen, "älyttömään", Spitfiren varoittaessa tärinällä.
• Bf 109 oli Spitfireä hivenen nopeampi mutta erityisesti parempi syöksyssä, joten takaa-ajettuna se saattoi ravistaa brittikoneen kannoiltaan. Suuri syöksynopeus ja toisaalta Spitfiren ketteryys saneli nk. heiluritaktiikan, nopea syöksy-isku- syöksy pois-ylösveto
• Bf 109:n moottori oli varustettu syöttöpumpulla ja Spitfiren kaasuttimella, joka ei sietänyt negatiivista kiihtyvyyttä, jollainen syntyi esimerkiksi työnnettäessä ohjaussauva vaakalennossa suoraan eteen. Nopeissa väistöliikkeissä Spitfiren moottori saattoi pätkiä.
• Bf 109:n tykit ja niiden ammukset olivat toimintavarmat ja tulivaikutukseltaan yhtä tehokkaat kuin Spitfiren konekiväärit. Bf 109 D -mallissa kokeiltiin 20 mm tykkiä potkurinnavan läpi ampuvana, mutta tämä epäonnistui ja aseistus oli neljä MG-17 konekivääriä. Bf 109 E -mallissa oli kaksi 20 mm MG FF - tykkiä siipiin asennettuna ja kaksi MG-17 - konekivääriä rungossa. Spitfire Mk IA:ssä oli kahdeksan Browning-konekivääriä siipiin asennettuna. IB-mallit saivat aseistuksekseen aluksi kaksi tykkiä, myöhemmin kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Aluksi tykit olivat epäluotettavia eikä IB tullut palvelukseen kuin 19.laivueessa joka vaihtoi pian takaisin IA- versioon.
• Bf 109 ampui voimakkaampaa tulta, mikä taitavissa käsissä oli selvä etu, mutta siipitykit haittasivat lento-ominaisuuksia. Toisaalta brittihävittäjät ampuivat suurella tulinopeudella hajautetumpaa tulta, mikä sopi kokemattomillekin lentäjille.
• Bf 109:n aseistuksen puute oli tykin ja konekiväärin ominaisuuksien erot. Muilta kuin kohdistusetäisyydeltä tykit ampuivat yli tai alle. Kaarrossa ammuttaessa kranaatit putosivat ilmanvastuksessa sivuun alhaisen lähtönopeuden vuoksi. Siipien tärinä ja taipuminen lisäsivät hajontaa. Yhdessä nämä vaikeuttivat ennakon arvioimista ja korostivat ensimmäisen ammunnan osumisen tärkeyttä.

Taistelun seuraukset

Saksan ilmavoimat menettivät 31. lokakuuta mennessä yli 1 700 hävittäjä- ja pommikonetta. Brittien tappiot jäivät 1 400 lentokoneeseen. Lisäksi Luftwaffe menetti tuhansia lentäjiä, kun taas britit pystyivät hyppäämään koneista päätyen useimmiten turvallisesti omien puolelle.

Ilmasotaa ja sen ratkaisevaa merkitystä kuvasi Winston Churchill:

"Ihmisten välisissä yhteenotoissa eivät niin monet koskaan ole olleet kiitollisuudenvelassa niin harvoille".

Ennen taistelua Britanniasta ei tiedetty minkälaisia tuhoja modernin ilma-aseen pommituksista voisi suurkaupungeille aiheutua. Arveltiin, että jopa 700 000 saattaisi kuolla ja yli miljoona haavoittua.^lähde? Kaupunkilaiset lähettivät lapsensa turvaan maalle (yhteensä kaksi miljoonaa lasta) ja Kanadaan. Viimeksi mainittu kuitenkin lopetettiin, kun saksalaiset upottivat yhden lapsia kuljettaneista laivoista Atlantilla. Metroasemille rakennettiin ensiapukeskuksia ja käymälöitä sekä varattiin ruokaa. Saksalaisten pommitukset Britannian taistelun aikana surmasivat noin 27 450 siviiliä.

Britanniaa pommitettiin sodan viimeisiin kuukausiin asti. Kun Saksan sotaonni kääntyi, kehitettiin kaksi ohjusta, V1 ja V2. Niitä käytettiin lähinnä Etelä-Englannin kaupunkien pommittamiseen. Niillä oli hieman pelotusvaikutusta Englannissa, mutta sodan lopputulokseen ne eivät vaikuttaneet. Joka tapauksessa Luftwaffen ilmaiskut raunioittivat tuhansittain rakennuksia Etelä-Englannin kaupungeista.

Lähteet

• Briggs, Asa: Ratkaisun hetket - 100 tapahtumaa jotka muuttivat maailmaa
• Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. Sotataidon kolme vuosituhatta. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9.
• Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa
• Spick, Mike: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Koala-kustannus, 1999.
• Valtonen, Hannu: Messerschmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1999. ISBN 951-95688-7-5.
• Leo McKinstry - Hurricane - Victor of The Battle Of Britain 2010 John Murray Publishers ISBN 978-184854-341-6
• Eddy Bauer Toinen maailmansota 1 WSOY 1973.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taistelu Britanniasta Wikimedia Commonsissa

Internetlinkkejä

• Brittien puolustautuminen ilmasodalta
• RAF:n historiaa
• Taistelu Britanniasta
• Kuvaus italialaisen lento-osaston toiminnasta "Taistelussa Britanniasta"

Kirjallisuutta

• Ensimmäiset ja viimeiset, Adolf Galland, Otava
• Lentäjäsankari Douglas Bader, Paul Brickhill, Otava
• Luftwaffe, John Killen, WSOY, 1969
• Hurricane - Victor Of The Battle Of Britain (englanniksi) - Leo McKinstry 2010 James Murray Publishers

Elokuvia

• Taistelu Englannista, Michael Cainen elokuva vuodelta 1969
• Pilviin piirretty, Jan Sverákin elokuva vuodelta 2001

Musiikkia

• "Aces High", Iron Maidenin kappale vuodelta 1984.
• "Tailgunner", Iron Maidenin kappale vuodelta 1990

Tietokonepelejä

• Their Finest Hour: Battle of Britain, Lucasartsin lentosimulaaattori vuodelta 1990 PC:lle ja Amigalle, jossa pääsee ohjaamaan koneita Messerschmitt Bf-109 ja Bf-110, Supermarine Spitfire, Hawker Hurricane, Dornier Do-17. Heinkel He-111, Junkers Ju-88 ja Junkers Ju-87.